Tikit kädessä. Miten pitikin mennä näin, vain yksi viilto (ei vuotanut paljoa kuitenkaan), sairaalaan tikattavaksi ja sitten kotiin. Vanhemmat kai pelkäävät puolestani hirveästi, ja moni muukin varmaan myös. Käsi on vieläkin puuduksissa.
Huomenna palaveri edessä, poliklinikalla mietitään yhdessä kaikkien "tukitahojeni" kanssa tilannetta ja jatkoja, samalla kaikki (opoa lukuunottamatta) tukenani olevat tapaavat toisensa. En enää jatka kuntoutuskodissa, eivät ohjaajat voineet pitää minua siellä, olin liian itsetuhoinen asumaan kuntoutusyksikössä. On kamala ikävä sinne, vieläkin, vaikka olen ollut kotona jo viikkoja.
Olen sisältä vähän kipeä, mieli on silti jo rauhoittunut vaikkakin yhä hieman toivoton, ahdistunut. Itsemurha-ajatukset ovat taas palanneet melko vahvoina, toteutukseen on silti vielä melko pitkä matka. Tuntuu, että haluaisin kuolla, ja että se olisi aika lailla oikein, ainoa ongelma on toisten ihmisten kokema tuska puolestani, vaikka kuoltuani minua ei enää olekaan, ja ratkaisuni ei konkreettisesti koskettaisi ketään muuta kuin minua itseäni. En silti vielä ole tappamassa itseäni, ehkä en koskaan, vaikka nyt tuntuukin tältä. Olen siis ennenkin ollut vakavissani harkitsemassa itsaria, mutten ole sitä tehnyt.
On vaikea olla paikallaan, haluaisin vain nykiä edestakaisin, ehkä koska se vie ajatuksia hieman pois. En ole tuskainen eikä minusta tunnu erityisen pahalta, silti ei missään nimessä hyvältäkään. Haluaisin taas pian saada käsiini jotain erittäin terävää, vaikka askarteluveitsen taas, sillä mitä terävämpi esine, sitä helpompi sillä on viiltää kunnolla.
Tämä hetki on lähes helvetillinen pinnallisessa rauhallisuudessaan, jonka alla on kerros kipua, sen alla taas tuntematon. En osaa sanoa mitä oikeasti tunnen, mitä oikeasti olen, millainen olen, miten olen. Pitäisi ehkä alkaa kirjoittaa jäähyväiskirjeitä kaiken varalta, niin että jos mieli ja tilanne molemmat ovat sillä tolalla että voisin tappaa todella voisin sitten niin tehdä. Silloin olisin jättänyt jälkeeni kiitokset, selityksen, anteeksipyynnön ja hyvästit, ja voisin paremmalla omallatunnolla nukahtaa ikuiseen uneen.
Soitin tässä ystävälleni, oli ihanaa jutella pitkästä aikaa. Mutta voi helvetti, menin mainitsemaan itsetuhoisuuteni ja tikit kädessä - OLEN IHAN V***N JULMA! Pian en saa antaa anteeksi enää mitään.
Olen voinut paremmin taas jonkin aikaa, oikeastaan ainakin kuukauden, olo on ollut helpompi ja turvallisempi. Tänään jokin sai hankaluudet takaisin elämääni. En tiedä mikä se jokin on, tai onko yhtä syytä edes olemassa, olennaista on kai se, mitä tapahtui, ei se, miksi tapahtui.
Haluaisin huutaa, mutta ei, en halua todella. Olen hiljaa, olen vaiti, vain näytän vanhempieni silmissä huonolta, sairaalta, oireilevalta, kai. Ylihuomenna pääsen terapiaan, ja sitten avaan mieleni toiselle ihmiselle, tukeudun, nojaan, uskoudun terapeutilleni. Hän on minulle vielä melko vieras ja uusi, ja yhteistyömme on vasta alussa, mutta silti kykenen jo luottamaan oikeasti ja varmasti.
