Esiin hiljaa hiipivä myrsky

Olen isovanhempieni luona, otin läppärini mukaan tänne, kirjoitan ja katson mitä näytölle piirtyvät sanat saavat minussa tänään aikaan. Tänään oli ihanaa tavata terapeuttini sijaista. Itkin kuitenkin, en ymmärrä miksi, kai, ehkä purin jotakin sisältäni kyynelinä. Mutta mitä on jotain? Seuraava teksti, runo ilman runollisuutta kuvaa ehkä osittain pientä osaa minusta. Tuntuu että se kärjistää liian voimakkaasti ja on samalla kuin toisen ihmisen elämää, en tiedä kenen, muttei minun.

Eilen
Huutoa, kipuakin,
sekavaa puhetta
Istuu yksin lähellä muita
Valossa!
Energiaa ympärillään!
Vailla selkeyttä,
ilman hätää, silti
Haluaa joskus pois,
inhoaa ja rakastaa mielensä
sisäistä viidakkoa
Kaipaa vierellensä ihmistä
haluaa ajaa toiset kauas pois
turvaan, rauhaan
Minä juoksen paikallani
puhun totta valehdellen
Hymyilen kyynelet silmissäni,
itken vaikkei satu
Huudan vaiti, eleiden voimalla
Minulla on ihmisiä
lähellä ja vieressä,
samalla kaukana
Kiitokset kaikesta
Menen pois, luovun, toivon ja pelkään
molempia sydämeni pohjasta

Maanantai-iltana olin kuin hullu, olin itkeä vanhempieni nähden.. Typerää. Halusin rikkoa jotakin, hajottaa, mutten uskaltanut/hillitsin itseni. Tarvittava lääke lopulta, kun kyllästyin omaan idioottimaisella tavalla sekavaan, melkein huolestuttavaan olooni auttoi ja rauhoitti. Oliko se sittenkään niin hyvä asia? Olisiko pitänyt sattua? Minua harmitti, olisin kai toivonut että itsetuhoisuus olisi tullut taas esiin mieleni syvyyksistä. Mutta ei, ei ole tai ollut hätää, minulla ainakaan.

Mielessäni on kuin sumua, joka kätkee taakseen, sisäänsä tärkeitä osia minusta, niin että hahmotan osasta itseäni vain ääriviivat. En aina haluaisi olla itsessäni, monimutkaisuus ja tuntemattomuus ahdistaa, ja jos alkaa ajatella tarpeeksi, tuttukin hämärtyy epäselväksi. Niin käy vain joskus, kuitenkin vain joskus, ja suuren osan ajasta voin ihan kelvollisesti tai jopa paremmin. Silti kipu on aina olemassa, ehkä unessa ja taustalla mutta kuitenkin.

Alkukesän osastojaksoni johtui pääosin itsemurhapuheista. Kerroin ohjaajille kuinka haluaisin pois, ja he huolestuivat, totta kai. Ajatus väistyi yli viikoksi, ja nyt tuntuu että voisin tappaa itseni. Minua pelottaa pelkkä ajatuskin, mutta elämä on välillä niin räikeästi liian monimutkaista, maailma liian vaikea sisäistää ja oma mieleni kuin vankila, siis vain joskus, että ajatus kuolemasta on pelottavan lisäksi pehmeä ja hyvä. Kaikki kuolevat joskus, näin ollen minä myös, miksi ei siis jo vuosikymmeniä etuajassa? Ei elämäni ole niin fantastinen, ainutlaatuinen ja upea, että se olisi pakko säilyttää pidempään. Olen päässyt ajatuksissani jo niin pitkälle, että ymmärrän esimerkiksi fyysisisen kipuni olevan omaa heikkouttani, joka on luonnollista, mutta jonka rajoja voisi yrittää venyttää. En voisi kuvitellakaan edes harkitsevani, että joskus koettaisin ylipuhua toisen ihmisen ajattelemaan samoin. Tämä on vain minun asiani, minä olen minä, ehkä jossakin määrin hullu, ehkä hirveä, ja taatusti outo sekä joskus piilossa huutava, ääneenkin kipuileva nuori. Elämäni on minun, enkä ole ehdottoman tärkeä kellekään, siis jos kaipaan pois niin voin lähteä, omistan itseni täysin vaikka minua koetetaankin korjata muiden toimesta.

Toisaalta minulla on toivoa, toisaalta ei lainkaan, toisaalta olen hyvävointinen, toisaalta itsetuhoinen.. Toisaalta hymyilen, toisaalta minuun sattuu, toisaalta olen rauhassa, toisaalta ansassa mielessäni, huutaen..

Mutta pärjään. Ehkä joudun takaisin osastolle ennen kuin kuntoutuskoti aukeaa, mutta luultavasti en, en kuitenkaan saisi itseäni hengiltä. Ei hätää.

Aamu, alku, elämää eteenpäin

Tänään minulla on lääkäriaika, keskiviikkona terapiaa, tai jotakin sinne päin ainakin, varsinainen terapeutti kun on lomalla. Ihanaa huomata, että ammatillinen tukiverkosto on voimissaan, vaikka ohjaajat ovatkin kaikki lomalla ja kuntoutuskoti kiinni. Ajatus kuntoutuksesta on niin suuri, niin voimakkaan lämmin ja hyvä, että se melkein sattuu. Olen riittämätön omalle ajatukselleni.

Olen todellinen! Jaksan olla! Ehkä jaksaminen hiipuu silti jo pian, voimistuu sitten uudelleen, romahtaa ja rakentuu jälleen vankaksi.

Voin silti ihan oikeasti hyvin. Jaksan, jaksan, jaksan riittävästi, päivä tulee tarjoamaan minulle mahdollisuuksia hyvään tai ainakin miellyttävään.

Valoa osin pilvisellä taivaalla,
tuuli heittelee lehtiä
leikkisästi
Mielessä on lämmintä,
epävakaankin, kevyen tuulista,
kaunis kesäpäivä,
myrskypilvet taivaanrannan takana
Astelen kauemmas
tutulla niityllä
Matkaten ei-mihinkään
kohti seuraavaa silmänräpäystä
Keskellä valon tanssia
katsellen todellisuutta
varoen

Valon ja tumman hämärän rajoilla

Valossa, hämärässä, pimeässä
Tuulessa, myrskyssä, tyynellä säällä
Astuu eteenpäin,
läpi uuden portin
tuntematta tulevaa
Jaksaa mutta väsyy,
huutaa ääneti,
on hiljaa kuuluvalla äänellään
On tyytyväinen muttei olekaan
Koko oleminen on
hieman sumuista
silti selkeästi näkyvillä
Kulkee eteenpäin
taakseen tähyillen, palaamatta
Vierellään
sekä vaikeus että lempeä
läheinen
toinen ihminen

En taaskaan ole kirjoittanut tänne johonkin aikaan... Olen ollut ihan vain kotona, viettänyt juhannusta, ilman mainittavaa vaikeutta. Välillä mieleen tulee halu satuttaa, ja tarve kipuun tai vereen. En kuitenkaan ole tehnyt mitään, en yhtään mitään pahaa (?) itselleni. Voin aivan tavallisesti, lähes, ja jaksan, vaikka olenkin nyt ilman ohjaajia kokonaiset melkein kolme viikkoa, tai siis nyt enää kaksi.

Ajatukset pyörivät liikaa kuntoutuskodissa. Monta kertaa päivässä muistan ohjaajat, sen, kuinka merkittävä heidän ammatillinen, työnsä takia pakollinen mutta silti niin lämmin, läheinen tukensa minulle onkaan, keskustelut ja turvallisuuden (olen kyllä täällä kotonakin turvassa). Ehkä ei pitäisi enää suostua palaamaan sinne. Mielessäni on nyt voimakkaammin kuin johonkin aikaan, ja käytännönläheisemmin kuin koskaan, ajatus, tunne, etten saisi todellakaan enää "nauttia" kuntoutusjaksostani. Jo ohjaajienkin takia, toisista nuorista puhumattakaan

Haluaisin itkeä syyllisyyttäni, vaikka kuulostaakin ehkä kliseiseltä ja teennäisen sairaalta, haluaisin ehkä, että ihmiset ymmärtäisivät minulla todella olevan aihetta anteeksipyyntöön. Tai ehkä tämä kaikki onkin vain idioottimaisen sairaalloista huomionkipeyttä, ehkä, en oikein osaa tunnistaa kaikkea itsessäni.

Kuulostan taas aivan kahjolta. Ehkä olenkin. Toistan itseäni hetki toisensa jälkeen.

Unelma vaiko painajainen,
selkeä vaiko hämärän sumun peitossa?
Elämää vaiko unta vain?
Hän hakee vastausta
muttei kai uskallakaan kurottaa
viimeisiä senttimetrejä
sitä kohti
Muurien takana
kaikkien muiden tavoittamattomissa
on todellinen olevuus,
aito minä
vieras ja etäinen
Silti tuttu, sumun takaa

Minä olen sisällä itsessäni, syvin, todellisin minä on kaukana kaikilta, suljettuna yksinäiseen selliin, jonne on vaikea löytää tiensä. Osia siitä kyllä on selvästi näkyvillä, mutta jotakin, jokin selkeän absoluuttinen sidos eri minujen välillä on hämärän peitossa.

Toisaalta täysin rauhallista, toisaalta epämääräisen itsetuhoista, toivotontakin, taustalla. Tahdon viiltää, mutta en tee niin, haluan olla kotona, en sairaalassa. Eli siis ei hätää, oloni on sopivan siedettävä, helposti kestettävä, täysin kelvollinen ja suorastaan ok.

Kesä jatkuu, niin minäkin, ja onhan minulla vaikeimpiin tilanteisiin tarvittavat lääkkeet, jotka joskus jopa pelastavat.

Elämä sanoina

Ilta on niin kaunis, niin valoisa, niin lähellä, niin todellinen... Vaikkakin aavistuksen verran etäinen, koska tuntuu arkiselta minulle. Minulla on siis aivan tavallinen olo, tämän hetken ajan ainakin ja varmasti myös pidempään. On ihanaa voida kirjoittaa itseään esiin... Minä olen tyytyväinen, en pettynyt elämääni ja itseeni kovin pahasti tänään. Pian aion jatkaa keskeneräistä novelliani, fiktion lukeminen ja kirjoittaminen on omalla hienolla, moniulotteisen taidokkaalla tavallaan rauhoittavaa.

Sanoja paperilla, toinen maailma tietokoneen näytöllä
Ne avaavat minulle uuden polun kulkea tänään
Selkeyttävät, auttavat ymmärtämään
Vievät syrjään
elämän valtatieltä
kulkemaan sivupolkua
Hetkeksi
Sitten palaan takaisin

Matkalla eteenpäin

Tunnen itseni vahvaksi, tai ainakin toimivaksi ja tyydyttävään olemiseen kykeneväksi. Toisin sanoen oloni on joskus (mm. tänä aamuna) melkein hypomaaninen, kuin energiaa ja intoa riittäisi liikaakin, mutta luulen vain kuvittelevani - olen masennuspotilas, ylidiagnosoitu sellainen, mutta masennuspotilas kuitenkin, en siis sairasta kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Se on selvää. Vahva olo on ihana, tavallisen, ei siis ahdistavan tuntuinen, ja lempeä. Silti tiedän kipeyden piilottelevan jossakin taustalla, ehkä valmiina astumaan esiin taas joskus.

Koko eilisen päivän vietin keskustassa, kiersin kauppoja, söin jäätelöä, mikä vähän jo kaduttaa. Olisi ihanaa saada painoa alas vielä lisää - painoindeksi on edelleen liian suuri. Kuitenkin nautin rauhallisesta kesäkaupungista. Ja pian on jo juhannus! Odotan niin innolla, niin todellisen malttamattomana yötä järven rannalla, saunaa, juhannuskokkoa, grillattuja kasviksia, että jo ajatuskin tuo lämpöä mieleni sisälle.

Kesä ulkona, valo luonnossa,
hento heijastus tyynen järven pinnalla
Minä istun rannalla
kristallinen, soljuva vesi vierelläni
lämpö, energia lähelläni
On kaunista
niin kuin olisin unessa
kauneimmassa unessani
Keskellä olevaisuuden upeutta
kaikkeen kaareutuvaa taivasta
minä olen
Olen täällä
lähellä elämää, lähellä toisia
Ystäviä

Eilen illalla tuttu puristus tiukensi otettaan hieman, se alkoi syyttää minua taas. Otin syytökset vastaan, onneksi ne häipyivät pois jo ennen yötä. Minä olen rauhassa, vaikka rauha onkin kaukana, silti lähellä kaikkea, korkeintaan yhden kädenojennuksen päässä. Joskus jaksan ojentaa käteni sitä kohti, joskus se saapuu vierelleni, joskus taas matka välillämme on liian vaivalloinen minun taittaa. Tällä hetkellä pidän ystävääni eli vihollistani, rauhallisuutta vieressäni, tai ehkä se jää siihen omasta tahdostaan. En jaksa ajatella sitä nyt, vaikka ajattelevainen yleensä olenkin, tänään, tai nyt, tässä hetkessä keskityn enemmän konkreettiseen ympäristöön, elävään, kaikille näkeville näyttäytyvään maailmaan.

Astellaan kaikki eteenpäin, joskus ehkä toisiimme turvaten, joskus yksin, jatketaan matkaa kunnes tie päättyy umpikujaan, sitten joskus. Minäkin olen mukana, nyt, huomenna ehkä jättäydyn toisten reitin varrelle sivustaseuraajaksi, kyyneleitä niellen tai yksin miettien... Mutta luotan kokonaisuuteen, loppujen lopuksi.

Valon ja ilon säteitä

Valoa sisällä,
voimaa, energiaa, olen elossa
Olen täällä
Olen todellinen
Maailma on hyvä minullekin
Näen valon, erotan värien tanssin
Pystyn tähän
ainakin hetken ajan
Elämä virtaa minuun

En ole kirjoittanut tähän mitään sitten viime torstain... Minulla on siihen hyvä syy: kuten kerroin, minulla oli torstaina lääkäriaika, ja sen jälkeen jäinkin sitten osastolle viikonlopuksi. Kuntoutuskodissa oltiin minusta niin huolissaan, että kodinomainen ympäristö vaihtui laitokseksi, onneksi silti vain viikonlopuksi. Mielialani ovat suorastaan heitelleet, vaihtuneet hyvästä olosta kipeään ahdistukseen ja itkuun sekä päinvastoin joskus jopa muutamassa minuutissa, olen ollut itselleni riski, välillä olen satuttanutkin itseäni, tosin nykyään vain harvoin, lähinnä ongelmana on ollut puheideni voimakas itsetuhoisuus, sekä ajoittain etenkin kuntoutuskodin arjessa esiin tunkeutuva sisäinen kipu, ahdistus ja jopa sekavuus. Kuitenkin vointini koheni vain parissa päivässä lähes normaaliksi, jaksoin olla iloinen ilman syyllisyyttä, enkä miettinyt niin hankalia, en niin pitkään ainakaan. Ja onneksi tänään pääsin kotiin pariksi viikkoa, sitten takaisin kuntoutusjaksoa jatkamaan. Tunne oli vain niin ihana, niin täydellisen voimakas ja läpitunkeva, lähes euforinen, se tunne, joka minut valtasi kun lähdin takaisin tavalliseen maailmaan. Nyt vietän kesälomaa kotonani, ja valo ulkona yltää lähes täysin myös minun sisälleni.

Siitä on jo aikaa, siltä se ainakin minusta tuntuu, kun viimeksi olin näin avoimen rauhallinen, onnellinen, tyytyväinen, turvassa. Ihan kuin valo olisi saavuttanut minut, läpäissyt muurin ympärilläni, romuttanut vallihaudat ja vartiotornit tieltään. Minusta tuntuu niin hyvältä. Ehkä ahdistus ja paha olo palaavat, niin, uskon niin käyvän taas joskus uudelleen, ehkä liiankin pian. Tämä hetki ei kuitenkaan ole oikea pelätä huomista. Minä annan lämmön ja valon tulla mieleeni, ja yritän nauttia kun voin. Rauhallinen, luottavainen, hyvä, rehellisesti sellainen olo on kuin unta, kun vertaan tunteeseen viikko sitten. Mutta en halua herätä unestani.

Tämä hetki on hyvä, toivon sen jatkuvan myös pidemmälle. Rauhallisuuden siivet ovat hennot, helpot taittaa, mutta silti kykenevät kantamaan minua eteenpäin.

Kylmä polte

Minua puristaa, haluan kai lähteä pois. Väsyttää ja jokin minussa on tyyntä, vaikka toisaalla myskytuuli riehuukin hulluna. Tämä alkaa jo olla liikaa, ja jotenkin minuun sattuu juuri nyt...

Pimeä myskyrintama valoisan päivän vierellä,
en voi paeta
Haluan mennä, anella jotakuta tähän
Huudan
Olemassaolo on niin vaikeaa
Tule luokseni

Katsotaan, miten selviän, vaiko en. Kahdeltatoista lääkäriin, ja sitten - en voi tietää. Vain tulevaisuus osaisi vastata minulle, enkä ylety siihen ennen kuin on muuttunut nykyhetkeksi.

Ihmisyyden ongelmia

On kaunis päivä. Minä istun yksin ja uskon itseäni tietokoneelle... Ei sillä että minulla ei olisi yhtäkään ihmistä johon nojautua ja jolle puhua, ei sillä että olisin fyysisesti yksin. Välillä vain vähän tuntuu yksinäiseltä, koska yksikään toinen ei voi absoluuttisesti päästä sisälle ajatuksiini, oikeastaan en sitä edes halua, toivon vain että joskus voisin kuvata oloani ja mieltäni jollekulle niin, että kuvaukseni olisi täydellinen ja sataprosenttisen oikea. Niin asia ei vain voi koskaan olla, sillä en koskaan kai kykene olemaan absoluuttisemmin aito ja totuudellinen, vaikka koskaan en valehtelekaan. Kukaanhan ei voi minua tulkita kuin sanojeni ja tekojeni mukaan.

Koko päiväni on kulunut kuntoutuskodissa, lähellä ohjaajien tukea ja apua, vierellä olevia ihmisiä, jotka pitävät minut turvassa. Olen juuri nyt vaarallinen itselleni, eikä minua voi jättää yksin. Eilen illalla, päivällisen aikoihin minua alkoi puristaa, ja itkin kauan, kyyneleeni kai tulivat suoraan sydämestäni. Onneksi lähelläni on ihmisiä, joihin voin nojata, ja jotka tarpeen vaatiessa ottavat osan olemassaolostani omille harteilleen hetkeksi, niin selviän eteenpäin. Niin, toisaalta onneksi, toisaalta ajatuskin toisista ihmisistä tukenani on lähes helvetillinen, surullinen, puristavakín. Minä nimittäin en ole tavanomaisen arvokas ihminen, ja tuen saaminen on (etenkin täällä) hieman epäoikeudenmukainen ajatus.

Kuulkaa minut, mutta älkää välittäkö todella, seisokaa lähelläni, pelastakaa hetkeni, olkaa olemassa minulle edelleen, mutta älkää kaivatko minua. Jos lähden pois, unohtakaa minut ja omistakaa itsenne tärkeämmille. Älkää piitatko lopulta laisinkaan.

Puristus alkaa palata minuun. Se kietoutuu ympärilleni, ja samalla ikään kuin vie ympäristön etäämmälle. Olen tehnyt väärin toimimalla oikein, ja lopulta se satuttaa lähelläni olevia. Ehkä olisi hyvä lähteä pois, eikä palata enää koskaan. Osa ajatuksistani nimittäin karkaa välillä hallinnasta, ja täydellinen ajatuksettomuus ratkaisisi sen.

Lähtemällä pääsisin pois
Olisin osa jotakin suurempaa
En voisi satuttaa, en kokea kipua,
pimeä sametti valtaisi minut
Mutta maailma on minulle oma ja rakas,
jäisin kaipaamaan
Olen täällä vielä kauan, se on minun tehtäväni

En kuitenkaan ole menossa minnekään, ainakaan vielä. Täällä oleminen on tuttua, ja osaa sen piirteistä rakastan. Laskeudun nyt portaat alas, ja alistun kaatumaan, nojaamaan toiseen. Kaipaan nyt niin sielua vierelleni.

Tuntemuksia tulevaisuudesta

Hennon hämärä, pilvinen päivä, valo kuultaa harmahtavan helmenvalkoisena alas maan pinnalle. Minun päiväni on ollut ristiriitainen, ei siis harmaa tai hento, vaan useissa tummissa ja voimakkaissa väreissä kylpevä, seassa säteilee valkeaa niin että se sulautuu taustaansa vain pienenä hehkuna... Myös mustaa ja tummaa verenpunaista tunkeutuu katseeseeni, kuvainnollisesti ilmaisten siis. Kaiken tämän yllä on silti harmahtava, sumentava ja värejä yhteen liittävä verho.

Minulla on taas ollut epämiellyttävä olo, ja inhotan itseäni ajoittain voimakkaastikin. Samalla kuitenkin kaipaan jotakuta viereeni, vaikka lämmintä halausta ja sitä, että joku olisi tässä. Tiedän kuitenkin että toiveeni on älytön, ei ketä tahansa voi velvoittaa tukemaan minun kaltaistani. Ajattelu väsyttää, vaikka päiväunet nukuinkin, koska lyhyet yöunet vaativat veronsa jaksamisestani, yleensä silti nukun tarpeeksi kauan öisinkin. Haluaisin huutaa, päästää jotakin sisälläni täysin vapaaksi ja lentämään villinä. Se jotakin voisi riehaantua ja kuluttaa voimansa loppuun, saada ihmiset ymmärtämään että olen todellakin kummallinen, lopulta ehkä satuttaa minua.

Tänään, maanantaina aloitin varsinaisesti kesälomani, sain uusintakokeen tehtyä, eikä lukiota tarvitse ajatella tai sen eteen nähdä vaivaa ennen syksyä. Musiikin kuunteleminen vie minut joskus osittain irti maailmasta, vaikka kehoni on edelleen kiinteästi läsnä. On ihanaa kuulla taitavia sanoituksia, keskittyä melodiaan ja joko rentoutua tai ahdistua tekstin ja sävelen liitosta, tilanteen ja mielialan mukaan.

"Jos menet pois, mitä minulle jää
jos menet pois, kesä tää häviää
jos menet pois, joet jäätyvät taas
ja huurtumaan saat
pihamaan pihlajan"

(Suvi Teräsniska, Jos menet pois)

Sisälläni tuulee, olen toistaiseksi lähes rauhallinen, vaikka sisintäni puristaakin... On ihanaa voida kirjoittaa jonnekin, mistä kukaan elämässäni ei voi vielä ajatuksiani löytää. Tämä blogi on vain minun, ja vaikka luotan toisen kotini eli kuntoutuskodin ohjaajiin oikeasti, haluan pystyä purkamaan itseäni jonnekin, jonnekin, paikkaan, josta he eivät tiedä, silloin he eivät joudu miettimään mitä kirjoitettavaa minulla on mielessäni, ja miksi en halua kenenkään heistä sitä nyt näkevän. Se saattaisi herättää huolta minusta, mikä ei koskaan ole toivottua, en koskaan halua tuoda yhdellekään mielen taivaankannelle sadepilviä vain oman ajattelemattomuuteni takia. Alakerrassa ihmiset ovat valoisia, minä taas hämyinen tai sumean epätarkka, joskus jopa pimeä, synkkä.

Jos uskoisin jumaluuksiin, olisin kiitollinen mutta epäuskoinen tästä hetkestä, on ihanaa nähdä lähellä ihmisiä tukenani, vaikka se onkin jotenkin epäoikeudenmukaista. Huomenna minulla on terapiaa poliklinikalla, terapeuttini on ystävällinen nainen, josta on helppo pitää. Katsotaan, millaisissa väreissä näen huomisen, tulevaisuus on nimittäin aina minulle epävarma, ainakin on ollut niin kauan (pari vuotta) ja tiiviisti, että täysin luotettava huominen on minulle jo etäinen. Rauhallisin, tai ainakin melko turvallisin mielin astun uuteen hetkeen, vaikka olo voikin muuttua jo seuraavan silmänräpäysten sarjan jälkeen.

Sininen taivas ja hyvä aamu

Aamuni on alkanut suorastaan hyvin. Kuten eilen kirjoitin, se ei ole hyvä asia, poden siitä huonoa omatuntoa, ainakin lievästi. Nyt ei kuitenkaan ole järkevää miettiä paljoa, minun kuuluu olla avuksi tai ainakin olla huolestuttamatta toisia (=äiti). Arvet kädessä silti jotenkin houkuttavat rikkomaan ihon, mutta en voi tehdä niin, syyn kerroinkin jo. Koetan kai sitten olla ja voida normaalisti, se kyllä onnistunee, on onnistunut niin monta kertaa ennenkin, eikä olo edes ole puristava tai pakonomainen. Toisin sanoen siis voin melko hyvin juuri nyt, vaikka luultavasti huominen muuttaa asian. Huomenna on kuitenkin vasta huomenna, se ei ole ongelma. Ympärillä on paljon ihmisiä, joihin voin turvata jos tarvitsee.

Nyt siis kuitenkin voin hyvin edes hetken ajan, ehkä tunnin, ehkä puoli päivää, ehkä kauemminkin. Ei hätää, minulla on voima olla olematta onneton, toistaiseksi, kai se sitten on ihan hyvä asia.

Kauniin hämyinen puutarha

Istun yön hämärässä yksin... Huoneeni on rauhallinen ja tumma, hämärässään hennon aavistuksen verran vieras. Jostakin, jostakin syystä kulunut päivä oli minulle rauhallisuuden ja jopa hyvän olon aikaa, ja se häiritsee. Ehkä tiedän jotakin muita paremmin, ja siksi rauhallisuus on kuin pinnallisuutta. Haluaisin toisaalta päästä edes aavistuksen verran yli ihmisyyden ja työntää rajoja kauemmas.

Kuulostanpa omahyväiseltä, se ei ole uutta muttei hyvääkään. Kirjoittaminen jotenkin tyhjää minut, ja sormet elävät näppäimillä autonomista elämäänsä hallitsemattomassa hallinnassani, näytölle ilmestyy sanoja jotka ovat vieraan tuntuisia, ehkä siksikin, että olen umpiväsynyt.

Huomenna, nukuttuani on uusi päivä. Ehkä saan jotakin aikaan, ehkä en, ajatus on nykyiselle minulle jopa tekoa olennaisempi. Illan viiletessä puutarhakeinussa istuessa mieleni ja ajatteluni veivät tilan opiskelulta, jota olen lykännyt - kai sitten joskus, joskus etenen, ja olen suorittanut yo-tutkintoni, ehkä, vaivannäkö vain on vaikeaa...

Valoisa päivä, piilossa hämärää

Kaunis kesäpäivä, valoa ja värejä kaikkialla. Kävin isovanhempiani tapaamassa, kahden eri sukupolven kohtaaminen on aina valaisevaa ja tärkeiden ihmisten näkeminen ihanaa. Mutta kun asiaa kirjoittaa tähän, mieleen hivuttautuu ajatus: entä jos tämä ei enää kestäkään kuin hetken? Pelkään toisinaan syvästi sitä, että ehkä jo liian pian he poistuvat täältä, ja en itse kestä sitä. Jos en kestä, saatan itsekin menettää osan itseäni pahalle ololle, väliaikaisesti, silti voimakkaammin kuin usein. Tämä muistuttaa omasta ajatuksestani, siitä, että inhimillinen oleminen on jopa ahdistavan rajallista. Fyysinen olemassaolo on hengen ohella niin voimakasta, että välillä ajatus siitä alkaa puristaa.

Vaikka tekstini voi kuulostaa oudolta (ja luultavasti kuulostaakin) sekä siltä, että olen todella huonossa kunnossa (ja luultavasti kuulostaakin), tämä päivä on ollut hyvä minulle. Ihan kuin, kielikuvin ilmaistuna, valo olisi saanut voimaa sisälläni ja tasoittanut rosoja mielessäni. Haluan kuitenkin, edes jollakin itseni tasolla, vaikeuden takaisin, haluan kokea itseni hankalaksi ja huonoksi. Se tuntuisi jotenkin järkevältä. Vähän, siis vain aivan vähän, olen juuri nyt väsyksissä, ja tasaisuuden takana mielessäni odottaa hetkeään rosoinen hämärä. Sen aika tulla esiin ei kuitenkaan ole vielä nyt.

Kuin tietokoneen näytön minä olisi toinen kuin tässä nyt kirjoittava. Kuin valehtelisin itselleni ja maailmalle, vaikka olenkin vakavissani. Ehkä tunne johtuu oudoista lauseista, siis niiden lauseiden ilmauksista sisältöjen sijaan.

Tämän blogin aloittamisessa osana ajatusta oli kai se, että voisin tehdä jotain, josta koen huonoa omatuntoa vielä joskus, jotain, joka saisi minut vihastumaan itseeni. Siksi kirjoitan syvältä sisältäni, puran murto-osaa omasta itsestäni, sen sijaan että tukeutuisin ihmisiin lähelläni. Näin he pääsevät vähemmällä - en usko edes minun voivan satuttaa ihmistä, joka ei minua tunne eikä siis koe sanojani erityisinä. Siis jos kukaan ylipäätään koskaan tätä blogia lukee... Mutta jos niin käy, haluan painottaa että lukija, kuka ikinä onkaan, ei täysin sanantarkasti minua tulkitsisi. Toivon sitä, sillä olettamani todellinen minä ei ole ehkä niin väsynyt kaikkeen kuin miltä asia saattaa kuulostaa. Tai sitten olen väsynyt väsymiseen ja oman olemukseni epätarkkoihin tulkintoihin.

Itseänsä etsivä

Eilen aloin kirjoittaa tätä blogia, tein päätöksen edes yrittää jakaa itseäni netissä. Minä itse on siis välillä lähes psykoottinen mutta silti täydellisen psykoositon, yleensä suhteellisen tavallisen oloinen eikä erityisen ahdistunut, mutta välillä surkeana ja puristuksissa itkevä, levoton. Minulla on elämä, joka on tuttu mutta silti hieman tuntematon, joiltakin osin.


Eilen illalla, kauniina ja valoisan lämpöisenä kesäiltana kun kävin ensi kertaa tänä vuonna uimassa luonnonvesistössä järven vesi oli ihanan pehmeän viileää. Vesi, niin, se tuntuu hyvälle ihoa vasten, mutta samalla on turhauttavaa aistia ja tuntea ihollaan mitään. Oleminen on kuluttavaa vaikkakin ihanaa, tai pikemminkin päinvastoin, aistit ovat konkreettinen osoitus siitä että olen todellinen. Tiedän ja tiesin olevani todellinen, mutta on hankalaa huomata se, että vartaloni ja mieleni ovat tiiviisti yhdessä, mielen olevuus on hyväkin asia, mutta tarkkaan ajateltaessa vartalo alkaa hieman häiritä. Joskus hieman tuntuu, että ehkä tälle kaikelle kuuluisi tehdä jotain, mutten tiedä oikein, mitä. Käteni tässä näppäimistöllä liikkuvat juuri kuten haluan niiden liikkuvan ja kirjoittavan, mutta silti ne näyttävät hieman etäisiltä, vierailtakin. kuten myös omat ajatukseni sisälläni. Oloni on nyt rauhallinen, mutta silti hieman ahdas. Fyysinen kipu houkuttaa, mutten halua satuttaa ketään toista huolella minusta. Yritän ajatella muuta, ja luultavasti onnistun siinä myös.

Haluaisin jättää maailman hetkeksi itseni ulkopuolelle, mutta palata siihen taas takaisin. Se ei vain oikein ole mahdollista, sillä itsekurini on olematon, enkä saa edes oikeita ja tapahtuviksi sopivia hetkiä aina liikkeelle, jolloin ne voisivat edetä omalla painollaan. Tänään on tänään, huomenna on huomenna, ja ensi viikolla tapaan terapeuttini. Hetket hänen kanssaan keskustellen ovat kauniita mutta surullisiakin, teräviä. Voi toista, voi häntä, tuota epäonnista naista, joka sattuman kautta tuekseni päätyi, yhtenä useista samaan tilanteesee´n joutuneista ihmisistä.

Nämä lauseet ovat minulle oikeita, oikeudenmukaisia. Harmi vain, en ole varma onko tämä ajattelu minun omaani vaiko vain kuviteltua.

Kesäiltana

Ulkona on niin kaunista. Aurinko loistaa ja valaisee kesäisen maiseman, tuo puiden ja ruohon vihreyteen uuden hehkun. Valo on lempeää mutta ehkä hieman etäistä minulle juuri nyt.

Aloitan tässä blogia omista ajatuksistani, 17-vuotiaan, diagnoosiltaan masentuneen nuoren naisen tuntemuksista, oloista ja elämästä keskellä maailmaa, joka on minulle niin suuri, vaativa mutta kuitenkin minun maailmani, se jossa elän, vieraudestaan ja ajoittaisesta etäisyydestään huolimatta. Nautin kirjoittamisesta, mutta pitkään aikaan en ole juurikaan tuonut ajatuksiani tai edes mielikuvitustani kirjoitukseksi, en käsin enkä koneella. Nyt päätin, että osa minusta kuuluu tuoda tekstïksi, tähän blogiin, joka tulee toimimaan kai ikään kuin nettipäiväkirjanani ja talletuspaikkana osalle pohdintojani, säilönä vaikealle, puristavalle ja kipeälle ololleni joka aina toisinaan nousee esiin, joskus itse, joskus kutsuttuna.

Nyt kun luen itse muodostamiani lauseita, ne näyttävät hyvin vierailta, ikään kuin olisin kirjoittamassa novellia oman itseni ja ajatusteni, elämäni sijaan - tunne on hyvin tuttu. En kai sitten tunne itseäni riittävän hyvin, se ei olisi uutta, välillä huomaan asioita jotka ovat osa omaa itseäni mutten niitä ole ennen kunnolla tiedostanut. Tai pikemminkin huomaan uuden ulottuvuuden omassa todellisuudessani. Mutta silti tunnen itseni tyhmäksi ja halpamaiseksi. Väsyttää, haluaisin nyt ehkäpä vain jäädä polvet tiukasti koukussa kovalle lattialle makaamaan, silloin nimittäin tuntisin itseni konkreettisemmaksi, tutummaksi ja vaikeammaksi, ja minun olisi helpompi ajatella oikein.

Muut ihmiset ovat yhtä aikaa sekä lähellä että hyvin kaukana minusta. Silti he ovat, mikä on ihanaa. En ole yksin, vaikka joskus haluankin kovasti.