Tunnen itseni vahvaksi, tai ainakin toimivaksi ja tyydyttävään olemiseen kykeneväksi. Toisin sanoen oloni on joskus (mm. tänä aamuna) melkein hypomaaninen, kuin energiaa ja intoa riittäisi liikaakin, mutta luulen vain kuvittelevani - olen masennuspotilas, ylidiagnosoitu sellainen, mutta masennuspotilas kuitenkin, en siis sairasta kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Se on selvää. Vahva olo on ihana, tavallisen, ei siis ahdistavan tuntuinen, ja lempeä. Silti tiedän kipeyden piilottelevan jossakin taustalla, ehkä valmiina astumaan esiin taas joskus.
Koko eilisen päivän vietin keskustassa, kiersin kauppoja, söin jäätelöä, mikä vähän jo kaduttaa. Olisi ihanaa saada painoa alas vielä lisää - painoindeksi on edelleen liian suuri. Kuitenkin nautin rauhallisesta kesäkaupungista. Ja pian on jo juhannus! Odotan niin innolla, niin todellisen malttamattomana yötä järven rannalla, saunaa, juhannuskokkoa, grillattuja kasviksia, että jo ajatuskin tuo lämpöä mieleni sisälle.
Kesä ulkona, valo luonnossa,
hento heijastus tyynen järven pinnalla
Minä istun rannalla
kristallinen, soljuva vesi vierelläni
lämpö, energia lähelläni
On kaunista
niin kuin olisin unessa
kauneimmassa unessani
Keskellä olevaisuuden upeutta
kaikkeen kaareutuvaa taivasta
minä olen
Olen täällä
lähellä elämää, lähellä toisia
Ystäviä
Eilen illalla tuttu puristus tiukensi otettaan hieman, se alkoi syyttää minua taas. Otin syytökset vastaan, onneksi ne häipyivät pois jo ennen yötä. Minä olen rauhassa, vaikka rauha onkin kaukana, silti lähellä kaikkea, korkeintaan yhden kädenojennuksen päässä. Joskus jaksan ojentaa käteni sitä kohti, joskus se saapuu vierelleni, joskus taas matka välillämme on liian vaivalloinen minun taittaa. Tällä hetkellä pidän ystävääni eli vihollistani, rauhallisuutta vieressäni, tai ehkä se jää siihen omasta tahdostaan. En jaksa ajatella sitä nyt, vaikka ajattelevainen yleensä olenkin, tänään, tai nyt, tässä hetkessä keskityn enemmän konkreettiseen ympäristöön, elävään, kaikille näkeville näyttäytyvään maailmaan.
Astellaan kaikki eteenpäin, joskus ehkä toisiimme turvaten, joskus yksin, jatketaan matkaa kunnes tie päättyy umpikujaan, sitten joskus. Minäkin olen mukana, nyt, huomenna ehkä jättäydyn toisten reitin varrelle sivustaseuraajaksi, kyyneleitä niellen tai yksin miettien... Mutta luotan kokonaisuuteen, loppujen lopuksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti