Osasto ja viiltely

Olen ollut nyt hieman yli viikon osastolla (vaikka viikonloppu menikin kotona). Kerron ihan aluksi miksi jouduin taas osastohoitoon, silloin on helpompi käsitellä tämänhetkistä tilannetta..

Viikko sitten maanantaina siis olin työpajalla tukihenkilöni kanssa, ja sen jälkeen tarkoituksena oli mennä aloittelemaan lukiota uudelleen. Ongelmaksi muodostui se, ettei tukihenkilöni uskaltanut päästää minua yksin kaupungille - olin sanonut haluavani viillellä, että minulla oli melkein himo veren näkemiseen ja että todennäköisesti satuttaisin itseäni lukiolla. Näin ollen tukihenkilöni soitti terapeutilleni, joka puhui avopuolen lääkärini kanssa, ja kaikki kolme olivat samaa mieltä osastojakson tarpeesta. Tukihenkilö vei minut suoraan sairaalaan, ja siellä olen ollut nyt (viikonloppua lukuunottamatta) vähän yli viikon. (Vaikka osaston pitäisi olla hyvin turvallinen ja suljettu paikka, olen sielläkin saanut aikaan useamman haavan (haavan siis, ei naarmun), joista melkein kaikki piti tikata umpeen. Tällä hetkellä kädessäni on noin 20 tikkiä, joista noin puolet saan pois perjantaina ja loput ensi viikolla.)

Ihmiset ovat minusta huolissaan ja hädissään. Se tuli hyvin ilmi eilisessä palaverissakin, josta minulle jäi ikävä ja ahdistava olo. Ajatella, kaksi lääkäriä ja kaksi sosiaalityöntekijää, tukihenkilö, omahoitaja ja vielä kaksi muuta huono-onnista ihmistä... tuntuu kummalliselta, että niin moni yrittää auttaa vaikkei tarvitsisikaan.

Tässä alkaa melkein väkisin pohtia, onko enää järjissään lainkaan. Olenko sekoamassa ja lähes hullu tai ainakin mielisairas? Mistä tulee tämänhetkinen hirmuinen halu lähteä, kadota, karata ja sitten viillellä kunnolla? Juuri tässä hetkessä minä nimittäin palavasti haluaisin irrottaa otteeni kaikesta vanhasta ja nousta salaa bussiin, ajaa keskustaan ja ostaa veitsen, jolla voisi satuttaa pahasti, niin, että veri valuisi oikein kunnolla ja että haavat olisivat suuria ja syviä.

Aamupäivän ajatuksia

Aamu on ollut ihan hyvä, ja siinä sivussa toisaalta miellyttävä, toisaalta ikävä. En ole tänään vielä paljoa ajatellut mitään. Kun alan ajatella, ikään kuin tulen järkiini ja alan voida heikommin - siinä loistava syy keskittyä omaan mieleen.

Ihmiset ympärillä ajattelevat, että tarvitsen, kaipaan, haluan ja vastaanotan apua, koska olen sairas tai ainakin selvästi oireileva. Todellisuudessa kartan apua vaikkei siltä näytäkään. Sillä en halua parantua. Pelkään muutosta, pelkään uutta, pelkään ehkä alitajuisesti jääväni terveenä yksin. Haluan voida mahdollisimman huonosti, sillä on epäreilua, että on olemassa ihmisiä, jotka oikeasti kärsivät vaikkeivät sitä ansaitsekaan. Edes jonkinlaisen tasapainon aikaansaamiseksi minunkin kuuluu kitua.

Kun kirjoittaa näin, alkaa tuntua että ehkä ajatuksia voisi muuttaa. Mutta silti, ei, en ole valmis enkä halua enkä saa, tämä filosofia ja ajattelu on täsmälleen minulle sopivaa. Vaikka roikunkin kiinni pahassa, se ei tarkoita minun olevan väärässä - mistä sen tietää, vaikka olisinkin juuri oikeassa, jopa enemmän kuin minusta huolissaan olevat ihmiset, terapeutti, vanhemmat, tukihenkilö, ystävät?

Kuka tässä on? Kuka tässä istuu? Mitä tämä ihminen on? Ja miksi? Välillä mieleen ilmestyy kysymyksiä omasta olemisesta, kysymyksiä, joilla ei aina ole sanoja tai nimiä, vaan ne vain ovat ja hämmästyttävät. Suuren valtaosan ajasta oma oleminen on aika lailla itsestäänselvä asia, mutta toisinaan sitten tilanne muuttuu.

Huomenna menen työpajalle, missä olen käynyt jonkin aikaa sairauslomani takia (siis koska en ole ollut koulussa ja minulla on hyvä olla jotakin tekemistä). Sairausloma on tosin juuri päättynyt, mutta "pajakuviot" pysyvät vielä mukana. Nyt tukihenkilöni tulee mukaan, jotta pajan ohjaajat eivät joutuisi liikaa minusta huolehtimaan - heillä on kai vielä tuoreessa muistissa keskiviikkoinen viiltelyfiasko.

Terapeutille minun pitää kertoa niin paljon, häntä ei saa saattaa käsittämään asioitani vähääkään väärin. Kirjoitan vaikka kirjeen, annan sen hänelle tiistaina. Ja sitten toivottavasti hän ymmärtää vielä kirkkaammin.

Syyspäivä ja kipua, fyysistä, henkistä

Tikit kädessä. Miten pitikin mennä näin, vain yksi viilto (ei vuotanut paljoa kuitenkaan), sairaalaan tikattavaksi ja sitten kotiin. Vanhemmat kai pelkäävät puolestani hirveästi, ja moni muukin varmaan myös. Käsi on vieläkin puuduksissa.

Huomenna palaveri edessä, poliklinikalla mietitään yhdessä kaikkien "tukitahojeni" kanssa tilannetta ja jatkoja, samalla kaikki (opoa lukuunottamatta) tukenani olevat tapaavat toisensa. En enää jatka kuntoutuskodissa, eivät ohjaajat voineet pitää minua siellä, olin liian itsetuhoinen asumaan kuntoutusyksikössä. On kamala ikävä sinne, vieläkin, vaikka olen ollut kotona jo viikkoja.

Olen sisältä vähän kipeä, mieli on silti jo rauhoittunut vaikkakin yhä hieman toivoton, ahdistunut. Itsemurha-ajatukset ovat taas palanneet melko vahvoina, toteutukseen on silti vielä melko pitkä matka. Tuntuu, että haluaisin kuolla, ja että se olisi aika lailla oikein, ainoa ongelma on toisten ihmisten kokema tuska puolestani, vaikka kuoltuani minua ei enää olekaan, ja ratkaisuni ei konkreettisesti koskettaisi ketään muuta kuin minua itseäni. En silti vielä ole tappamassa itseäni, ehkä en koskaan, vaikka nyt tuntuukin tältä. Olen siis ennenkin ollut vakavissani harkitsemassa itsaria, mutten ole sitä tehnyt.

On vaikea olla paikallaan, haluaisin vain nykiä edestakaisin, ehkä koska se vie ajatuksia hieman pois. En ole tuskainen eikä minusta tunnu erityisen pahalta, silti ei missään nimessä hyvältäkään. Haluaisin taas pian saada käsiini jotain erittäin terävää, vaikka askarteluveitsen taas, sillä mitä terävämpi esine, sitä helpompi sillä on viiltää kunnolla.

Tämä hetki on lähes helvetillinen pinnallisessa rauhallisuudessaan, jonka alla on kerros kipua, sen alla taas tuntematon. En osaa sanoa mitä oikeasti tunnen, mitä oikeasti olen, millainen olen, miten olen. Pitäisi ehkä alkaa kirjoittaa jäähyväiskirjeitä kaiken varalta, niin että jos mieli ja tilanne molemmat ovat sillä tolalla että voisin tappaa todella voisin sitten niin tehdä. Silloin olisin jättänyt jälkeeni kiitokset, selityksen, anteeksipyynnön ja hyvästit, ja voisin paremmalla omallatunnolla nukahtaa ikuiseen uneen.

Soitin tässä ystävälleni, oli ihanaa jutella pitkästä aikaa. Mutta voi helvetti, menin mainitsemaan itsetuhoisuuteni ja tikit kädessä - OLEN IHAN V***N JULMA! Pian en saa antaa anteeksi enää mitään.

Olen voinut paremmin taas jonkin aikaa, oikeastaan ainakin kuukauden, olo on ollut helpompi ja turvallisempi. Tänään jokin sai hankaluudet takaisin elämääni. En tiedä mikä se jokin on, tai onko yhtä syytä edes olemassa, olennaista on kai se, mitä tapahtui, ei se, miksi tapahtui.

Haluaisin huutaa, mutta ei, en halua todella. Olen hiljaa, olen vaiti, vain näytän vanhempieni silmissä huonolta, sairaalta, oireilevalta, kai. Ylihuomenna pääsen terapiaan, ja sitten avaan mieleni toiselle ihmiselle, tukeudun, nojaan, uskoudun terapeutilleni. Hän on minulle vielä melko vieras ja uusi, ja yhteistyömme on vasta alussa, mutta silti kykenen jo luottamaan oikeasti ja varmasti.

Osa tätä hetkeä, lyhyesti

Minulla on mennyt paremmin. En tiedä onko niin hyvä vaiko hirveää, minuun ei satu usein eikä paljoa, itsetuhoisuus ja julmuus seisovat vieressä, ja niiden rinnalla loistaa tilaisuus tulevaan. Tilaisuudesta on vaikea ellei mahdoton saada kunnollista otetta, vielä, ehkä sitten joskus kun pystyn enempään.

Olen siis julma. Välillä tunnen hyväksikäyttäväni kuntoutusohjaajiemme velvollisuutta ja tehtävää olla tukena ja turvata oleminen kaikille nuorille, vaadin heiltä liikaa, kohtuuttomasti. Kohtuuttomuuden nimi on huomionkipeys, ja se sattuu mutta on kiinteästi minua. Pelkään, että joku näkee syvemmälle minuun, ja alkaa vihata tai pettyy, jättää yksin.

On kulunut jo jonkin aikaa ilman vahvaa sisäistä kipua, olen jaksanut paremmin, välillä silti on ollut hankalaa. Kuntoutuskoti on minulle niin rakas, niin ihana ja tärkeä mutta väärä, ohjaajien puolesta minuun sattuu, toisinaan.

Ei itsemurha-ajatuksia, ei paljoa itsetuhoisuutta, ei psykoottistyylisiä oireitakaan. Silti voisi mennä paremminkin. Koulut alkoivat täällä meillä torstaina, ja oli mukavaa palata lukioon. Siellä sosiaalinen kuormitus on kuitenkin voimakkaampi kuin muualla, ja yksinäisyyskin kalvaa välillä.

Väsyttää. Kirjoitan lisää aamulla.

Mennyttä ja tulevaa

Väsyttää. Eilinen kummittelee mielessäni joinakin hetkinä, ja kaduttaa. Miksi minun piti ántaa pahalle ololle valta? Hallitsematon itku ja huolestuttavat puheet ovat perhettä kohtaan aina väärin.

Olen ontto, tunteet ja ajatukset ovat arkisempia kuin mitä toivoisin. Rauhallisuus on minussa, mutta vierellä seisova, piilossa sinnikkäästi pysyttelevä vaikeus saisi nousta valta-asemaan ja satuttamaan, jotta näkisin maailman käsittämättömyyden ja epätodellisuuden, jotta tuntisin tuskaa ja ymmärtäisin, menisin kauemmas. Mutta ei tunnu pahalta.

Mikä järki elämässäni on? Miksi olen yhä täällä? Miksi roikun väkisin kiinni olemassaolossa, joskus siis väkivalloin, joskus luontevasti? Tuntuu, ettei minun aina kuulu olla täällä. Etten kuulu maailmaan, ettei maailma kuulu minuun. Mutta on lähes mahdoton muutta tilanne oikeammaksi, rohkeuteni ei ehkä riitä koskaan itsemurhaan. Kuten kerroin, pidän kiinni tästä paikasta, enkä uskalla irrottaa otettani, luopua, paeta. Kai minä vain pohdin itsekseni, valmistaudun loppuun, ja jonakin päivänä kynnys saattaa ylittyä, sitten kun olen valmis luopumaan kaikesta ainiaaksi. Mutta siihen on vielä matkaa, ajatusten on voimistuttava vielä paljon, jotta teko olisi mahdollinen.

Matkalla, kohti tulevaa
sumun kätkemää
vasta viimeisillä hetkillä paljastuvaa
epäselvää huomista
Polku on selkeä parin metrin matkalta,
mutta kaikki, kaikki
kaikki sen ulkopuolella
on hämärää, ei näy,
ei minulle
En pelkää, en huuda hätääni,
vaikka seuraava askel saattaa
pettää minut
Vaikka huomenna saatan horjahtaa,
kaatua,
anoa apua
Tämäkin hetki on osin vieras
silti tuttu, osa minua
Kuitenkin

On ihanaa saada jutella pian terapeuttini kanssa, vaikka kuntoutuskoti onkin viikonlopun kiinni ja ohjaajat, niin tärkeät, jopa rakkaat vapaalla. On ihanaa saada pitää ihmistä, ei omaa vanhempaa vaan vieraampaa, jota siis en samoin voi satuttaa, vierellä. Kuuntelemassa, tukemassa, vaikka ehkä onkin epäreilua häntä kohtaan.

Kuolemako?

Tahdon pois tai selkeyttä asioihin, en ymmärrä, en käsitä todellisuutta ja olemista tarpeeksi. Maailmassa olemisesta tulee toisinaan epätodellinen olo, kuin katselisin maalausta enkä todellisuutta. Ihmisyys, olevuus, aivan kaikki on nyt minulle liikaa, vaikka koetankin roikkua kiinni elämässä, ja sysään ajatukset sivuun jotta pysyisin. Ja niin pysyn, olen täällä, mutta jos ajatukset menevät tarpeeksi pitkälle, en aina kestä täysin mieleni kokonaisuutta. Niinä hetkinä haluan kuolla pois, ei tarvitsisi ajatella tai tuntea tai olla, ei olisi minua, ei enää koskaan. Tahdon ja ikävöin toisia ihmisiä, mutta he eivät kuulu minulle. Ehkä on tehtävä itsemurha. Ehkä se on velvollisuus ja ainoa mahdollinen, todellinen portti parempaan, olemisen päättymiseen.

Minä tässä hetkessä

En tiedä mitä haluan
en ymmärrä edes itseäni
tarpeeksi
luulen niin
Kipeys kutsuu uudestaan
uudelleen, taas kerran,
vaikka piiloutuikin päiviksi
Kaipaan ihmistä, ohjaajaa,
terapeuttia, jotakuta
ammattimaista
viereen, vaikka hetkeksi
Mutten ansaitse sitä kuitenkaan
Osa tekee, kirjoittaa,
osa hämmentyy piilossaan,
ei ymmärrä tekojaan
Olen, mutta en ymmärrä
Odotan, vihaan, kaipaan, rakastan

Epävarmaa mutta olevaan sidottua

Eilen hullu, viiltää, järkyttää perheensä, tänään normaali, rauhallinen, painajainen illalla kuin vain pahaa unta. Jälki kädessä muistuttaa, vaikka tuskin näkyy.

Eilen illalla siis viilsin itseäni, vähän, äiti "keskeytti" minut ja toki järkyttyi. En ymmärrä miksi tein mitä tein. Oli rauhallista, ja yhtäkkiä seisoinkin veitsi kädessä nirhaamassa käsivarttani, vahinko tosin jäi olemattomaksi. Niin vain tapahtui. En aikonut tehdä niin, mutta tein, tämä oli toinen kerta, kun täysin harkitsematta ja yllättäen itseäni satutin.

Rauhallista, pimeänpehmeää,
täällä, sisälläni
Jaksan, elän, olen, ongelmat piilotettuina
Ja silti epävarmuus katsoo silmiin
vaikken sitä huomaakaan
selvästi
Katson silmiin vierasta mutta tuttua
jotakin, ehkä vierellä seisovaa

Jakselen nyt hyvin, jaksan, ihan oikeasti, luulen niin. Elämä on olemassa ilman epäselvyyttä, sivussa, vahvana. Piilossa suoralta katseeltani, mutta samalla lähellä olemassaoloa.

Ajatus tästä ja tulevasta

Haluan mutta vieroksun,
pelkään mutta rakastan, kaipaan,
lämpö on voimakkain
Vain viisi yötä enää,
ja palaan, takaisin luokseen,
kivukseen, tielleen,
nojaamaan olemisiinsa,
tukeutumaan olkapäihinsä
Kuin kotiin, kotiin
Kokemaan kipua,
tuntemaan lämpöä,
taas

Minulla on lempeä olo, joka kestää hauraudessaan kai vielä jonkin aikaa vähintään. Kuljen kohti tulevaa, vaikka seuraavat askeleet polullani ovatkin vielä osin sumun peitossa.

Ajatuksia aamun valossa, keskellä hämärää

Minä täällä, olen, en tiedä haluanko, kirjoitan vain jotakin itsestäni ja menneistä päivistä. Välillä on vaikeaa, välillä sujuu hyvin, usein haluaisin satuttaa itseäni vaikken koekaan satuttamista satuttamisena, haluan vain nähdä ihoni rikki ja verta mielellään myös, ei se ole niin väärää minua kohtaan kuin mitä väitetään. Olen huomannut, että oloni on joskus ikäänkuin "puolipsykoottinen", eli vaikea, epäselvä, lähes sekava mutta osin hallinnassa ja psykoositon. Minulla ei siis koskaan ole ollut psykoosioireita.

Olin pari viime päivää käymässä kesäreissulla Tampereella, se oli ihan mukavaa, enkä satuttanut minua yhtään, vaikka saksia kuljetinkin olkalaukkuni taskussa. Välillä olo silti vaikeutui, tuli epävarmaksi, minusta alkoi tuntua että oma oleminen onkin kuin kysymys vailla absoluuttista vastausta. Toisaalta on ihanaa tuntea näkevänsä todellisuus absoluuttisempana. Sillä niin minusta välillä todella tuntuu, kuin jokin paksu arkisten havaintojen ja stereotypioiden verho olisi hetken ajan raollaan ja näkisin kirkkaasti, kirkkaammin kuin valtaosa kaikista ihmisistä, vain hetken ajan. Enkä siis osaisi kuitenkaan nimetä valaistun hetkeni perusteella todellisen aitoa todellista, koska olen niin tottunut omaan, yleiseen hämärään, ja pieni, kirkas silmänräpäys häikäisee.

Yöllä näin unta, jossa itsetuhoisuuteni karkasi käsistäni, yritin satuttaa (=hakata päätäni seinään) vaikka ystäväni seisoivat vieressäni, ja lopulta yritin itsemurhaa. Uni oli hämmentävä. En osaa päättää, olisiko itsemurha oikea ratkaisu vaiko olisikko minun ehdottomasti jäätävä tänne vielä, ja jos kuolema aikaisin olisi velvollisuus minulle, noudattaisinko sitä ja toteuttaisinko jo kauan hiljaa mielessäni olleen ajatuksen vaiko en.

Minulla on niin ikävä kuntoutuskotiin, kaipaan ohjaajien läsnäoloa todella voimakkaasti. En vain ansaitse heitä, ja palaaminen on samalla sekä lämmin ja hyvä että hirveä ajatus, hirveä koska minä en kuulu kuntoutukseen, on väärin olla siellä koska muutun aina palatessani erilaiseksi. En tiedä onko muutos aito vaiko vain omaa hirveyttäni, mutta sen tiedän ettei se ole ainakaan täysin oikeutettu.

Minuun alkoi sattua taas, vähän, onneksi tänään tapaan lääkäriä, en siis "omaa" lääkäriäni, vaan osaston psykiatria poliklinikkakäynnin muodossa. On ihanaa saada tukea (vaikkakin ehkä väärin samalla), jaksan kai sitten paremmin maanantaihin.

Jos joku tämän koskaan lukee, pyydän, että lukija kirjoittaisi kommentin, toivon sitä. Kiitos.

Sekavia sanoja

Olisi paljon sanottavaa, sellaista, mitä ei blogiin koskaan saisi kirjoittaa. Vaikka olo on rauhallinen, tekee mieli viiltää todella, edes vähän, saada ihoa rikottua. Ihan selvästi olen siis hieman hullu.. Tahdon takaisin kuntoutuskotiin! Vielä reilu viikko, sitten takaisin, olemaan hiljaa, yksin. Lupasin itselleni, että edes yritän opetella vaikenemaan ja kätkemään mahdollisen kivun toisilta ihmisiltä, ja vaikka en siis olekaan oikeutettu hakemaan apua, ohjaajien läsnäolo on lohdullista. Että lähellä on ihmisiä, joihin oikeasti voi tukeutua jos saa itseltään siihen luvan.

Huudan jossain sisälläni, niin ettei ääni pääse pinnalle asti. Tuntuu että kaikki on samalla hentoa ja vankkaa, pysyvää ja häilyvää: rauha ja myrsky, hyvä olo ja kipu, ahdistus, itsetuhoisuus ja kaikki muu. Osittain vastakohtaiset tunteet menevät päällekkäinkin. Olen melkein viillellyt tai naarmuttanut, iho on vähän rikki, vain naurettavan vähän, korjaan sen kun voin ilman että muut saavat tietää satuttamalla kunnolla.

Itku, huuto, hymy, kipu, rauha, myrskytuuli, ahdistus, hyvä olo, ne kaikki ovat olemassa ja osa nykyhetkeäni, jotkut vähemmän, jotkut enemmän. Väsyttää tämä kaikki, epäselvyys on rasittavaa. Ehkä ilta tuo tullessaan sen melkein psykoottisen (psykoosittoman mutta vaikean) olon, ehkä rauhan, ehkä kipua, ehkä hyvän olon. Pidän kiinni tästä tilanteesta mutta päästän sen samalla menemään.

Kuulostan hullulta, ehkä olenkin sitä, en voi tietää, en voi! Olen joskus itsellenikin etäinen, joskus, joinakin hetkinä. Kaksi minää, se joka tekee ja se joka on, ajattelee, kyseenalaistaa teot, ne kaksi riitelevät nytkin varoen. Rauhallisuus seisoo koko ajan kipeyden rinnalla, ja päinvastoin.

Ihmiset, rakkaat, tärkeät, pysykää kaukana, jääkää lähelle, olkaa olemassa vain häilyen. En kuulu ongelmaksenne, osaan hillitäkin itseni, näytän sen, satutan minua!

Huomenna lähden käymään äidin kanssa Tampereella, katsotaan mitä tapahtuu, säikähtääkö äiti, huomaako jäljen vatsassani ja jäljen reidessäni. Toivon että ei. Mutta silti on kesä, valoa, lämpöä, luultavasti mukavaakin. Odotan huomista kuitenkin.

Esiin hiljaa hiipivä myrsky

Olen isovanhempieni luona, otin läppärini mukaan tänne, kirjoitan ja katson mitä näytölle piirtyvät sanat saavat minussa tänään aikaan. Tänään oli ihanaa tavata terapeuttini sijaista. Itkin kuitenkin, en ymmärrä miksi, kai, ehkä purin jotakin sisältäni kyynelinä. Mutta mitä on jotain? Seuraava teksti, runo ilman runollisuutta kuvaa ehkä osittain pientä osaa minusta. Tuntuu että se kärjistää liian voimakkaasti ja on samalla kuin toisen ihmisen elämää, en tiedä kenen, muttei minun.

Eilen
Huutoa, kipuakin,
sekavaa puhetta
Istuu yksin lähellä muita
Valossa!
Energiaa ympärillään!
Vailla selkeyttä,
ilman hätää, silti
Haluaa joskus pois,
inhoaa ja rakastaa mielensä
sisäistä viidakkoa
Kaipaa vierellensä ihmistä
haluaa ajaa toiset kauas pois
turvaan, rauhaan
Minä juoksen paikallani
puhun totta valehdellen
Hymyilen kyynelet silmissäni,
itken vaikkei satu
Huudan vaiti, eleiden voimalla
Minulla on ihmisiä
lähellä ja vieressä,
samalla kaukana
Kiitokset kaikesta
Menen pois, luovun, toivon ja pelkään
molempia sydämeni pohjasta

Maanantai-iltana olin kuin hullu, olin itkeä vanhempieni nähden.. Typerää. Halusin rikkoa jotakin, hajottaa, mutten uskaltanut/hillitsin itseni. Tarvittava lääke lopulta, kun kyllästyin omaan idioottimaisella tavalla sekavaan, melkein huolestuttavaan olooni auttoi ja rauhoitti. Oliko se sittenkään niin hyvä asia? Olisiko pitänyt sattua? Minua harmitti, olisin kai toivonut että itsetuhoisuus olisi tullut taas esiin mieleni syvyyksistä. Mutta ei, ei ole tai ollut hätää, minulla ainakaan.

Mielessäni on kuin sumua, joka kätkee taakseen, sisäänsä tärkeitä osia minusta, niin että hahmotan osasta itseäni vain ääriviivat. En aina haluaisi olla itsessäni, monimutkaisuus ja tuntemattomuus ahdistaa, ja jos alkaa ajatella tarpeeksi, tuttukin hämärtyy epäselväksi. Niin käy vain joskus, kuitenkin vain joskus, ja suuren osan ajasta voin ihan kelvollisesti tai jopa paremmin. Silti kipu on aina olemassa, ehkä unessa ja taustalla mutta kuitenkin.

Alkukesän osastojaksoni johtui pääosin itsemurhapuheista. Kerroin ohjaajille kuinka haluaisin pois, ja he huolestuivat, totta kai. Ajatus väistyi yli viikoksi, ja nyt tuntuu että voisin tappaa itseni. Minua pelottaa pelkkä ajatuskin, mutta elämä on välillä niin räikeästi liian monimutkaista, maailma liian vaikea sisäistää ja oma mieleni kuin vankila, siis vain joskus, että ajatus kuolemasta on pelottavan lisäksi pehmeä ja hyvä. Kaikki kuolevat joskus, näin ollen minä myös, miksi ei siis jo vuosikymmeniä etuajassa? Ei elämäni ole niin fantastinen, ainutlaatuinen ja upea, että se olisi pakko säilyttää pidempään. Olen päässyt ajatuksissani jo niin pitkälle, että ymmärrän esimerkiksi fyysisisen kipuni olevan omaa heikkouttani, joka on luonnollista, mutta jonka rajoja voisi yrittää venyttää. En voisi kuvitellakaan edes harkitsevani, että joskus koettaisin ylipuhua toisen ihmisen ajattelemaan samoin. Tämä on vain minun asiani, minä olen minä, ehkä jossakin määrin hullu, ehkä hirveä, ja taatusti outo sekä joskus piilossa huutava, ääneenkin kipuileva nuori. Elämäni on minun, enkä ole ehdottoman tärkeä kellekään, siis jos kaipaan pois niin voin lähteä, omistan itseni täysin vaikka minua koetetaankin korjata muiden toimesta.

Toisaalta minulla on toivoa, toisaalta ei lainkaan, toisaalta olen hyvävointinen, toisaalta itsetuhoinen.. Toisaalta hymyilen, toisaalta minuun sattuu, toisaalta olen rauhassa, toisaalta ansassa mielessäni, huutaen..

Mutta pärjään. Ehkä joudun takaisin osastolle ennen kuin kuntoutuskoti aukeaa, mutta luultavasti en, en kuitenkaan saisi itseäni hengiltä. Ei hätää.

Aamu, alku, elämää eteenpäin

Tänään minulla on lääkäriaika, keskiviikkona terapiaa, tai jotakin sinne päin ainakin, varsinainen terapeutti kun on lomalla. Ihanaa huomata, että ammatillinen tukiverkosto on voimissaan, vaikka ohjaajat ovatkin kaikki lomalla ja kuntoutuskoti kiinni. Ajatus kuntoutuksesta on niin suuri, niin voimakkaan lämmin ja hyvä, että se melkein sattuu. Olen riittämätön omalle ajatukselleni.

Olen todellinen! Jaksan olla! Ehkä jaksaminen hiipuu silti jo pian, voimistuu sitten uudelleen, romahtaa ja rakentuu jälleen vankaksi.

Voin silti ihan oikeasti hyvin. Jaksan, jaksan, jaksan riittävästi, päivä tulee tarjoamaan minulle mahdollisuuksia hyvään tai ainakin miellyttävään.

Valoa osin pilvisellä taivaalla,
tuuli heittelee lehtiä
leikkisästi
Mielessä on lämmintä,
epävakaankin, kevyen tuulista,
kaunis kesäpäivä,
myrskypilvet taivaanrannan takana
Astelen kauemmas
tutulla niityllä
Matkaten ei-mihinkään
kohti seuraavaa silmänräpäystä
Keskellä valon tanssia
katsellen todellisuutta
varoen

Valon ja tumman hämärän rajoilla

Valossa, hämärässä, pimeässä
Tuulessa, myrskyssä, tyynellä säällä
Astuu eteenpäin,
läpi uuden portin
tuntematta tulevaa
Jaksaa mutta väsyy,
huutaa ääneti,
on hiljaa kuuluvalla äänellään
On tyytyväinen muttei olekaan
Koko oleminen on
hieman sumuista
silti selkeästi näkyvillä
Kulkee eteenpäin
taakseen tähyillen, palaamatta
Vierellään
sekä vaikeus että lempeä
läheinen
toinen ihminen

En taaskaan ole kirjoittanut tänne johonkin aikaan... Olen ollut ihan vain kotona, viettänyt juhannusta, ilman mainittavaa vaikeutta. Välillä mieleen tulee halu satuttaa, ja tarve kipuun tai vereen. En kuitenkaan ole tehnyt mitään, en yhtään mitään pahaa (?) itselleni. Voin aivan tavallisesti, lähes, ja jaksan, vaikka olenkin nyt ilman ohjaajia kokonaiset melkein kolme viikkoa, tai siis nyt enää kaksi.

Ajatukset pyörivät liikaa kuntoutuskodissa. Monta kertaa päivässä muistan ohjaajat, sen, kuinka merkittävä heidän ammatillinen, työnsä takia pakollinen mutta silti niin lämmin, läheinen tukensa minulle onkaan, keskustelut ja turvallisuuden (olen kyllä täällä kotonakin turvassa). Ehkä ei pitäisi enää suostua palaamaan sinne. Mielessäni on nyt voimakkaammin kuin johonkin aikaan, ja käytännönläheisemmin kuin koskaan, ajatus, tunne, etten saisi todellakaan enää "nauttia" kuntoutusjaksostani. Jo ohjaajienkin takia, toisista nuorista puhumattakaan

Haluaisin itkeä syyllisyyttäni, vaikka kuulostaakin ehkä kliseiseltä ja teennäisen sairaalta, haluaisin ehkä, että ihmiset ymmärtäisivät minulla todella olevan aihetta anteeksipyyntöön. Tai ehkä tämä kaikki onkin vain idioottimaisen sairaalloista huomionkipeyttä, ehkä, en oikein osaa tunnistaa kaikkea itsessäni.

Kuulostan taas aivan kahjolta. Ehkä olenkin. Toistan itseäni hetki toisensa jälkeen.

Unelma vaiko painajainen,
selkeä vaiko hämärän sumun peitossa?
Elämää vaiko unta vain?
Hän hakee vastausta
muttei kai uskallakaan kurottaa
viimeisiä senttimetrejä
sitä kohti
Muurien takana
kaikkien muiden tavoittamattomissa
on todellinen olevuus,
aito minä
vieras ja etäinen
Silti tuttu, sumun takaa

Minä olen sisällä itsessäni, syvin, todellisin minä on kaukana kaikilta, suljettuna yksinäiseen selliin, jonne on vaikea löytää tiensä. Osia siitä kyllä on selvästi näkyvillä, mutta jotakin, jokin selkeän absoluuttinen sidos eri minujen välillä on hämärän peitossa.

Toisaalta täysin rauhallista, toisaalta epämääräisen itsetuhoista, toivotontakin, taustalla. Tahdon viiltää, mutta en tee niin, haluan olla kotona, en sairaalassa. Eli siis ei hätää, oloni on sopivan siedettävä, helposti kestettävä, täysin kelvollinen ja suorastaan ok.

Kesä jatkuu, niin minäkin, ja onhan minulla vaikeimpiin tilanteisiin tarvittavat lääkkeet, jotka joskus jopa pelastavat.

Elämä sanoina

Ilta on niin kaunis, niin valoisa, niin lähellä, niin todellinen... Vaikkakin aavistuksen verran etäinen, koska tuntuu arkiselta minulle. Minulla on siis aivan tavallinen olo, tämän hetken ajan ainakin ja varmasti myös pidempään. On ihanaa voida kirjoittaa itseään esiin... Minä olen tyytyväinen, en pettynyt elämääni ja itseeni kovin pahasti tänään. Pian aion jatkaa keskeneräistä novelliani, fiktion lukeminen ja kirjoittaminen on omalla hienolla, moniulotteisen taidokkaalla tavallaan rauhoittavaa.

Sanoja paperilla, toinen maailma tietokoneen näytöllä
Ne avaavat minulle uuden polun kulkea tänään
Selkeyttävät, auttavat ymmärtämään
Vievät syrjään
elämän valtatieltä
kulkemaan sivupolkua
Hetkeksi
Sitten palaan takaisin

Matkalla eteenpäin

Tunnen itseni vahvaksi, tai ainakin toimivaksi ja tyydyttävään olemiseen kykeneväksi. Toisin sanoen oloni on joskus (mm. tänä aamuna) melkein hypomaaninen, kuin energiaa ja intoa riittäisi liikaakin, mutta luulen vain kuvittelevani - olen masennuspotilas, ylidiagnosoitu sellainen, mutta masennuspotilas kuitenkin, en siis sairasta kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Se on selvää. Vahva olo on ihana, tavallisen, ei siis ahdistavan tuntuinen, ja lempeä. Silti tiedän kipeyden piilottelevan jossakin taustalla, ehkä valmiina astumaan esiin taas joskus.

Koko eilisen päivän vietin keskustassa, kiersin kauppoja, söin jäätelöä, mikä vähän jo kaduttaa. Olisi ihanaa saada painoa alas vielä lisää - painoindeksi on edelleen liian suuri. Kuitenkin nautin rauhallisesta kesäkaupungista. Ja pian on jo juhannus! Odotan niin innolla, niin todellisen malttamattomana yötä järven rannalla, saunaa, juhannuskokkoa, grillattuja kasviksia, että jo ajatuskin tuo lämpöä mieleni sisälle.

Kesä ulkona, valo luonnossa,
hento heijastus tyynen järven pinnalla
Minä istun rannalla
kristallinen, soljuva vesi vierelläni
lämpö, energia lähelläni
On kaunista
niin kuin olisin unessa
kauneimmassa unessani
Keskellä olevaisuuden upeutta
kaikkeen kaareutuvaa taivasta
minä olen
Olen täällä
lähellä elämää, lähellä toisia
Ystäviä

Eilen illalla tuttu puristus tiukensi otettaan hieman, se alkoi syyttää minua taas. Otin syytökset vastaan, onneksi ne häipyivät pois jo ennen yötä. Minä olen rauhassa, vaikka rauha onkin kaukana, silti lähellä kaikkea, korkeintaan yhden kädenojennuksen päässä. Joskus jaksan ojentaa käteni sitä kohti, joskus se saapuu vierelleni, joskus taas matka välillämme on liian vaivalloinen minun taittaa. Tällä hetkellä pidän ystävääni eli vihollistani, rauhallisuutta vieressäni, tai ehkä se jää siihen omasta tahdostaan. En jaksa ajatella sitä nyt, vaikka ajattelevainen yleensä olenkin, tänään, tai nyt, tässä hetkessä keskityn enemmän konkreettiseen ympäristöön, elävään, kaikille näkeville näyttäytyvään maailmaan.

Astellaan kaikki eteenpäin, joskus ehkä toisiimme turvaten, joskus yksin, jatketaan matkaa kunnes tie päättyy umpikujaan, sitten joskus. Minäkin olen mukana, nyt, huomenna ehkä jättäydyn toisten reitin varrelle sivustaseuraajaksi, kyyneleitä niellen tai yksin miettien... Mutta luotan kokonaisuuteen, loppujen lopuksi.

Valon ja ilon säteitä

Valoa sisällä,
voimaa, energiaa, olen elossa
Olen täällä
Olen todellinen
Maailma on hyvä minullekin
Näen valon, erotan värien tanssin
Pystyn tähän
ainakin hetken ajan
Elämä virtaa minuun

En ole kirjoittanut tähän mitään sitten viime torstain... Minulla on siihen hyvä syy: kuten kerroin, minulla oli torstaina lääkäriaika, ja sen jälkeen jäinkin sitten osastolle viikonlopuksi. Kuntoutuskodissa oltiin minusta niin huolissaan, että kodinomainen ympäristö vaihtui laitokseksi, onneksi silti vain viikonlopuksi. Mielialani ovat suorastaan heitelleet, vaihtuneet hyvästä olosta kipeään ahdistukseen ja itkuun sekä päinvastoin joskus jopa muutamassa minuutissa, olen ollut itselleni riski, välillä olen satuttanutkin itseäni, tosin nykyään vain harvoin, lähinnä ongelmana on ollut puheideni voimakas itsetuhoisuus, sekä ajoittain etenkin kuntoutuskodin arjessa esiin tunkeutuva sisäinen kipu, ahdistus ja jopa sekavuus. Kuitenkin vointini koheni vain parissa päivässä lähes normaaliksi, jaksoin olla iloinen ilman syyllisyyttä, enkä miettinyt niin hankalia, en niin pitkään ainakaan. Ja onneksi tänään pääsin kotiin pariksi viikkoa, sitten takaisin kuntoutusjaksoa jatkamaan. Tunne oli vain niin ihana, niin täydellisen voimakas ja läpitunkeva, lähes euforinen, se tunne, joka minut valtasi kun lähdin takaisin tavalliseen maailmaan. Nyt vietän kesälomaa kotonani, ja valo ulkona yltää lähes täysin myös minun sisälleni.

Siitä on jo aikaa, siltä se ainakin minusta tuntuu, kun viimeksi olin näin avoimen rauhallinen, onnellinen, tyytyväinen, turvassa. Ihan kuin valo olisi saavuttanut minut, läpäissyt muurin ympärilläni, romuttanut vallihaudat ja vartiotornit tieltään. Minusta tuntuu niin hyvältä. Ehkä ahdistus ja paha olo palaavat, niin, uskon niin käyvän taas joskus uudelleen, ehkä liiankin pian. Tämä hetki ei kuitenkaan ole oikea pelätä huomista. Minä annan lämmön ja valon tulla mieleeni, ja yritän nauttia kun voin. Rauhallinen, luottavainen, hyvä, rehellisesti sellainen olo on kuin unta, kun vertaan tunteeseen viikko sitten. Mutta en halua herätä unestani.

Tämä hetki on hyvä, toivon sen jatkuvan myös pidemmälle. Rauhallisuuden siivet ovat hennot, helpot taittaa, mutta silti kykenevät kantamaan minua eteenpäin.

Kylmä polte

Minua puristaa, haluan kai lähteä pois. Väsyttää ja jokin minussa on tyyntä, vaikka toisaalla myskytuuli riehuukin hulluna. Tämä alkaa jo olla liikaa, ja jotenkin minuun sattuu juuri nyt...

Pimeä myskyrintama valoisan päivän vierellä,
en voi paeta
Haluan mennä, anella jotakuta tähän
Huudan
Olemassaolo on niin vaikeaa
Tule luokseni

Katsotaan, miten selviän, vaiko en. Kahdeltatoista lääkäriin, ja sitten - en voi tietää. Vain tulevaisuus osaisi vastata minulle, enkä ylety siihen ennen kuin on muuttunut nykyhetkeksi.

Ihmisyyden ongelmia

On kaunis päivä. Minä istun yksin ja uskon itseäni tietokoneelle... Ei sillä että minulla ei olisi yhtäkään ihmistä johon nojautua ja jolle puhua, ei sillä että olisin fyysisesti yksin. Välillä vain vähän tuntuu yksinäiseltä, koska yksikään toinen ei voi absoluuttisesti päästä sisälle ajatuksiini, oikeastaan en sitä edes halua, toivon vain että joskus voisin kuvata oloani ja mieltäni jollekulle niin, että kuvaukseni olisi täydellinen ja sataprosenttisen oikea. Niin asia ei vain voi koskaan olla, sillä en koskaan kai kykene olemaan absoluuttisemmin aito ja totuudellinen, vaikka koskaan en valehtelekaan. Kukaanhan ei voi minua tulkita kuin sanojeni ja tekojeni mukaan.

Koko päiväni on kulunut kuntoutuskodissa, lähellä ohjaajien tukea ja apua, vierellä olevia ihmisiä, jotka pitävät minut turvassa. Olen juuri nyt vaarallinen itselleni, eikä minua voi jättää yksin. Eilen illalla, päivällisen aikoihin minua alkoi puristaa, ja itkin kauan, kyyneleeni kai tulivat suoraan sydämestäni. Onneksi lähelläni on ihmisiä, joihin voin nojata, ja jotka tarpeen vaatiessa ottavat osan olemassaolostani omille harteilleen hetkeksi, niin selviän eteenpäin. Niin, toisaalta onneksi, toisaalta ajatuskin toisista ihmisistä tukenani on lähes helvetillinen, surullinen, puristavakín. Minä nimittäin en ole tavanomaisen arvokas ihminen, ja tuen saaminen on (etenkin täällä) hieman epäoikeudenmukainen ajatus.

Kuulkaa minut, mutta älkää välittäkö todella, seisokaa lähelläni, pelastakaa hetkeni, olkaa olemassa minulle edelleen, mutta älkää kaivatko minua. Jos lähden pois, unohtakaa minut ja omistakaa itsenne tärkeämmille. Älkää piitatko lopulta laisinkaan.

Puristus alkaa palata minuun. Se kietoutuu ympärilleni, ja samalla ikään kuin vie ympäristön etäämmälle. Olen tehnyt väärin toimimalla oikein, ja lopulta se satuttaa lähelläni olevia. Ehkä olisi hyvä lähteä pois, eikä palata enää koskaan. Osa ajatuksistani nimittäin karkaa välillä hallinnasta, ja täydellinen ajatuksettomuus ratkaisisi sen.

Lähtemällä pääsisin pois
Olisin osa jotakin suurempaa
En voisi satuttaa, en kokea kipua,
pimeä sametti valtaisi minut
Mutta maailma on minulle oma ja rakas,
jäisin kaipaamaan
Olen täällä vielä kauan, se on minun tehtäväni

En kuitenkaan ole menossa minnekään, ainakaan vielä. Täällä oleminen on tuttua, ja osaa sen piirteistä rakastan. Laskeudun nyt portaat alas, ja alistun kaatumaan, nojaamaan toiseen. Kaipaan nyt niin sielua vierelleni.

Tuntemuksia tulevaisuudesta

Hennon hämärä, pilvinen päivä, valo kuultaa harmahtavan helmenvalkoisena alas maan pinnalle. Minun päiväni on ollut ristiriitainen, ei siis harmaa tai hento, vaan useissa tummissa ja voimakkaissa väreissä kylpevä, seassa säteilee valkeaa niin että se sulautuu taustaansa vain pienenä hehkuna... Myös mustaa ja tummaa verenpunaista tunkeutuu katseeseeni, kuvainnollisesti ilmaisten siis. Kaiken tämän yllä on silti harmahtava, sumentava ja värejä yhteen liittävä verho.

Minulla on taas ollut epämiellyttävä olo, ja inhotan itseäni ajoittain voimakkaastikin. Samalla kuitenkin kaipaan jotakuta viereeni, vaikka lämmintä halausta ja sitä, että joku olisi tässä. Tiedän kuitenkin että toiveeni on älytön, ei ketä tahansa voi velvoittaa tukemaan minun kaltaistani. Ajattelu väsyttää, vaikka päiväunet nukuinkin, koska lyhyet yöunet vaativat veronsa jaksamisestani, yleensä silti nukun tarpeeksi kauan öisinkin. Haluaisin huutaa, päästää jotakin sisälläni täysin vapaaksi ja lentämään villinä. Se jotakin voisi riehaantua ja kuluttaa voimansa loppuun, saada ihmiset ymmärtämään että olen todellakin kummallinen, lopulta ehkä satuttaa minua.

Tänään, maanantaina aloitin varsinaisesti kesälomani, sain uusintakokeen tehtyä, eikä lukiota tarvitse ajatella tai sen eteen nähdä vaivaa ennen syksyä. Musiikin kuunteleminen vie minut joskus osittain irti maailmasta, vaikka kehoni on edelleen kiinteästi läsnä. On ihanaa kuulla taitavia sanoituksia, keskittyä melodiaan ja joko rentoutua tai ahdistua tekstin ja sävelen liitosta, tilanteen ja mielialan mukaan.

"Jos menet pois, mitä minulle jää
jos menet pois, kesä tää häviää
jos menet pois, joet jäätyvät taas
ja huurtumaan saat
pihamaan pihlajan"

(Suvi Teräsniska, Jos menet pois)

Sisälläni tuulee, olen toistaiseksi lähes rauhallinen, vaikka sisintäni puristaakin... On ihanaa voida kirjoittaa jonnekin, mistä kukaan elämässäni ei voi vielä ajatuksiani löytää. Tämä blogi on vain minun, ja vaikka luotan toisen kotini eli kuntoutuskodin ohjaajiin oikeasti, haluan pystyä purkamaan itseäni jonnekin, jonnekin, paikkaan, josta he eivät tiedä, silloin he eivät joudu miettimään mitä kirjoitettavaa minulla on mielessäni, ja miksi en halua kenenkään heistä sitä nyt näkevän. Se saattaisi herättää huolta minusta, mikä ei koskaan ole toivottua, en koskaan halua tuoda yhdellekään mielen taivaankannelle sadepilviä vain oman ajattelemattomuuteni takia. Alakerrassa ihmiset ovat valoisia, minä taas hämyinen tai sumean epätarkka, joskus jopa pimeä, synkkä.

Jos uskoisin jumaluuksiin, olisin kiitollinen mutta epäuskoinen tästä hetkestä, on ihanaa nähdä lähellä ihmisiä tukenani, vaikka se onkin jotenkin epäoikeudenmukaista. Huomenna minulla on terapiaa poliklinikalla, terapeuttini on ystävällinen nainen, josta on helppo pitää. Katsotaan, millaisissa väreissä näen huomisen, tulevaisuus on nimittäin aina minulle epävarma, ainakin on ollut niin kauan (pari vuotta) ja tiiviisti, että täysin luotettava huominen on minulle jo etäinen. Rauhallisin, tai ainakin melko turvallisin mielin astun uuteen hetkeen, vaikka olo voikin muuttua jo seuraavan silmänräpäysten sarjan jälkeen.

Sininen taivas ja hyvä aamu

Aamuni on alkanut suorastaan hyvin. Kuten eilen kirjoitin, se ei ole hyvä asia, poden siitä huonoa omatuntoa, ainakin lievästi. Nyt ei kuitenkaan ole järkevää miettiä paljoa, minun kuuluu olla avuksi tai ainakin olla huolestuttamatta toisia (=äiti). Arvet kädessä silti jotenkin houkuttavat rikkomaan ihon, mutta en voi tehdä niin, syyn kerroinkin jo. Koetan kai sitten olla ja voida normaalisti, se kyllä onnistunee, on onnistunut niin monta kertaa ennenkin, eikä olo edes ole puristava tai pakonomainen. Toisin sanoen siis voin melko hyvin juuri nyt, vaikka luultavasti huominen muuttaa asian. Huomenna on kuitenkin vasta huomenna, se ei ole ongelma. Ympärillä on paljon ihmisiä, joihin voin turvata jos tarvitsee.

Nyt siis kuitenkin voin hyvin edes hetken ajan, ehkä tunnin, ehkä puoli päivää, ehkä kauemminkin. Ei hätää, minulla on voima olla olematta onneton, toistaiseksi, kai se sitten on ihan hyvä asia.

Kauniin hämyinen puutarha

Istun yön hämärässä yksin... Huoneeni on rauhallinen ja tumma, hämärässään hennon aavistuksen verran vieras. Jostakin, jostakin syystä kulunut päivä oli minulle rauhallisuuden ja jopa hyvän olon aikaa, ja se häiritsee. Ehkä tiedän jotakin muita paremmin, ja siksi rauhallisuus on kuin pinnallisuutta. Haluaisin toisaalta päästä edes aavistuksen verran yli ihmisyyden ja työntää rajoja kauemmas.

Kuulostanpa omahyväiseltä, se ei ole uutta muttei hyvääkään. Kirjoittaminen jotenkin tyhjää minut, ja sormet elävät näppäimillä autonomista elämäänsä hallitsemattomassa hallinnassani, näytölle ilmestyy sanoja jotka ovat vieraan tuntuisia, ehkä siksikin, että olen umpiväsynyt.

Huomenna, nukuttuani on uusi päivä. Ehkä saan jotakin aikaan, ehkä en, ajatus on nykyiselle minulle jopa tekoa olennaisempi. Illan viiletessä puutarhakeinussa istuessa mieleni ja ajatteluni veivät tilan opiskelulta, jota olen lykännyt - kai sitten joskus, joskus etenen, ja olen suorittanut yo-tutkintoni, ehkä, vaivannäkö vain on vaikeaa...

Valoisa päivä, piilossa hämärää

Kaunis kesäpäivä, valoa ja värejä kaikkialla. Kävin isovanhempiani tapaamassa, kahden eri sukupolven kohtaaminen on aina valaisevaa ja tärkeiden ihmisten näkeminen ihanaa. Mutta kun asiaa kirjoittaa tähän, mieleen hivuttautuu ajatus: entä jos tämä ei enää kestäkään kuin hetken? Pelkään toisinaan syvästi sitä, että ehkä jo liian pian he poistuvat täältä, ja en itse kestä sitä. Jos en kestä, saatan itsekin menettää osan itseäni pahalle ololle, väliaikaisesti, silti voimakkaammin kuin usein. Tämä muistuttaa omasta ajatuksestani, siitä, että inhimillinen oleminen on jopa ahdistavan rajallista. Fyysinen olemassaolo on hengen ohella niin voimakasta, että välillä ajatus siitä alkaa puristaa.

Vaikka tekstini voi kuulostaa oudolta (ja luultavasti kuulostaakin) sekä siltä, että olen todella huonossa kunnossa (ja luultavasti kuulostaakin), tämä päivä on ollut hyvä minulle. Ihan kuin, kielikuvin ilmaistuna, valo olisi saanut voimaa sisälläni ja tasoittanut rosoja mielessäni. Haluan kuitenkin, edes jollakin itseni tasolla, vaikeuden takaisin, haluan kokea itseni hankalaksi ja huonoksi. Se tuntuisi jotenkin järkevältä. Vähän, siis vain aivan vähän, olen juuri nyt väsyksissä, ja tasaisuuden takana mielessäni odottaa hetkeään rosoinen hämärä. Sen aika tulla esiin ei kuitenkaan ole vielä nyt.

Kuin tietokoneen näytön minä olisi toinen kuin tässä nyt kirjoittava. Kuin valehtelisin itselleni ja maailmalle, vaikka olenkin vakavissani. Ehkä tunne johtuu oudoista lauseista, siis niiden lauseiden ilmauksista sisältöjen sijaan.

Tämän blogin aloittamisessa osana ajatusta oli kai se, että voisin tehdä jotain, josta koen huonoa omatuntoa vielä joskus, jotain, joka saisi minut vihastumaan itseeni. Siksi kirjoitan syvältä sisältäni, puran murto-osaa omasta itsestäni, sen sijaan että tukeutuisin ihmisiin lähelläni. Näin he pääsevät vähemmällä - en usko edes minun voivan satuttaa ihmistä, joka ei minua tunne eikä siis koe sanojani erityisinä. Siis jos kukaan ylipäätään koskaan tätä blogia lukee... Mutta jos niin käy, haluan painottaa että lukija, kuka ikinä onkaan, ei täysin sanantarkasti minua tulkitsisi. Toivon sitä, sillä olettamani todellinen minä ei ole ehkä niin väsynyt kaikkeen kuin miltä asia saattaa kuulostaa. Tai sitten olen väsynyt väsymiseen ja oman olemukseni epätarkkoihin tulkintoihin.

Itseänsä etsivä

Eilen aloin kirjoittaa tätä blogia, tein päätöksen edes yrittää jakaa itseäni netissä. Minä itse on siis välillä lähes psykoottinen mutta silti täydellisen psykoositon, yleensä suhteellisen tavallisen oloinen eikä erityisen ahdistunut, mutta välillä surkeana ja puristuksissa itkevä, levoton. Minulla on elämä, joka on tuttu mutta silti hieman tuntematon, joiltakin osin.


Eilen illalla, kauniina ja valoisan lämpöisenä kesäiltana kun kävin ensi kertaa tänä vuonna uimassa luonnonvesistössä järven vesi oli ihanan pehmeän viileää. Vesi, niin, se tuntuu hyvälle ihoa vasten, mutta samalla on turhauttavaa aistia ja tuntea ihollaan mitään. Oleminen on kuluttavaa vaikkakin ihanaa, tai pikemminkin päinvastoin, aistit ovat konkreettinen osoitus siitä että olen todellinen. Tiedän ja tiesin olevani todellinen, mutta on hankalaa huomata se, että vartaloni ja mieleni ovat tiiviisti yhdessä, mielen olevuus on hyväkin asia, mutta tarkkaan ajateltaessa vartalo alkaa hieman häiritä. Joskus hieman tuntuu, että ehkä tälle kaikelle kuuluisi tehdä jotain, mutten tiedä oikein, mitä. Käteni tässä näppäimistöllä liikkuvat juuri kuten haluan niiden liikkuvan ja kirjoittavan, mutta silti ne näyttävät hieman etäisiltä, vierailtakin. kuten myös omat ajatukseni sisälläni. Oloni on nyt rauhallinen, mutta silti hieman ahdas. Fyysinen kipu houkuttaa, mutten halua satuttaa ketään toista huolella minusta. Yritän ajatella muuta, ja luultavasti onnistun siinä myös.

Haluaisin jättää maailman hetkeksi itseni ulkopuolelle, mutta palata siihen taas takaisin. Se ei vain oikein ole mahdollista, sillä itsekurini on olematon, enkä saa edes oikeita ja tapahtuviksi sopivia hetkiä aina liikkeelle, jolloin ne voisivat edetä omalla painollaan. Tänään on tänään, huomenna on huomenna, ja ensi viikolla tapaan terapeuttini. Hetket hänen kanssaan keskustellen ovat kauniita mutta surullisiakin, teräviä. Voi toista, voi häntä, tuota epäonnista naista, joka sattuman kautta tuekseni päätyi, yhtenä useista samaan tilanteesee´n joutuneista ihmisistä.

Nämä lauseet ovat minulle oikeita, oikeudenmukaisia. Harmi vain, en ole varma onko tämä ajattelu minun omaani vaiko vain kuviteltua.

Kesäiltana

Ulkona on niin kaunista. Aurinko loistaa ja valaisee kesäisen maiseman, tuo puiden ja ruohon vihreyteen uuden hehkun. Valo on lempeää mutta ehkä hieman etäistä minulle juuri nyt.

Aloitan tässä blogia omista ajatuksistani, 17-vuotiaan, diagnoosiltaan masentuneen nuoren naisen tuntemuksista, oloista ja elämästä keskellä maailmaa, joka on minulle niin suuri, vaativa mutta kuitenkin minun maailmani, se jossa elän, vieraudestaan ja ajoittaisesta etäisyydestään huolimatta. Nautin kirjoittamisesta, mutta pitkään aikaan en ole juurikaan tuonut ajatuksiani tai edes mielikuvitustani kirjoitukseksi, en käsin enkä koneella. Nyt päätin, että osa minusta kuuluu tuoda tekstïksi, tähän blogiin, joka tulee toimimaan kai ikään kuin nettipäiväkirjanani ja talletuspaikkana osalle pohdintojani, säilönä vaikealle, puristavalle ja kipeälle ololleni joka aina toisinaan nousee esiin, joskus itse, joskus kutsuttuna.

Nyt kun luen itse muodostamiani lauseita, ne näyttävät hyvin vierailta, ikään kuin olisin kirjoittamassa novellia oman itseni ja ajatusteni, elämäni sijaan - tunne on hyvin tuttu. En kai sitten tunne itseäni riittävän hyvin, se ei olisi uutta, välillä huomaan asioita jotka ovat osa omaa itseäni mutten niitä ole ennen kunnolla tiedostanut. Tai pikemminkin huomaan uuden ulottuvuuden omassa todellisuudessani. Mutta silti tunnen itseni tyhmäksi ja halpamaiseksi. Väsyttää, haluaisin nyt ehkäpä vain jäädä polvet tiukasti koukussa kovalle lattialle makaamaan, silloin nimittäin tuntisin itseni konkreettisemmaksi, tutummaksi ja vaikeammaksi, ja minun olisi helpompi ajatella oikein.

Muut ihmiset ovat yhtä aikaa sekä lähellä että hyvin kaukana minusta. Silti he ovat, mikä on ihanaa. En ole yksin, vaikka joskus haluankin kovasti.