Olen ollut nyt hieman yli viikon osastolla (vaikka viikonloppu menikin kotona). Kerron ihan aluksi miksi jouduin taas osastohoitoon, silloin on helpompi käsitellä tämänhetkistä tilannetta..
Viikko sitten maanantaina siis olin työpajalla tukihenkilöni kanssa, ja sen jälkeen tarkoituksena oli mennä aloittelemaan lukiota uudelleen. Ongelmaksi muodostui se, ettei tukihenkilöni uskaltanut päästää minua yksin kaupungille - olin sanonut haluavani viillellä, että minulla oli melkein himo veren näkemiseen ja että todennäköisesti satuttaisin itseäni lukiolla. Näin ollen tukihenkilöni soitti terapeutilleni, joka puhui avopuolen lääkärini kanssa, ja kaikki kolme olivat samaa mieltä osastojakson tarpeesta. Tukihenkilö vei minut suoraan sairaalaan, ja siellä olen ollut nyt (viikonloppua lukuunottamatta) vähän yli viikon. (Vaikka osaston pitäisi olla hyvin turvallinen ja suljettu paikka, olen sielläkin saanut aikaan useamman haavan (haavan siis, ei naarmun), joista melkein kaikki piti tikata umpeen. Tällä hetkellä kädessäni on noin 20 tikkiä, joista noin puolet saan pois perjantaina ja loput ensi viikolla.)
Ihmiset ovat minusta huolissaan ja hädissään. Se tuli hyvin ilmi eilisessä palaverissakin, josta minulle jäi ikävä ja ahdistava olo. Ajatella, kaksi lääkäriä ja kaksi sosiaalityöntekijää, tukihenkilö, omahoitaja ja vielä kaksi muuta huono-onnista ihmistä... tuntuu kummalliselta, että niin moni yrittää auttaa vaikkei tarvitsisikaan.
Tässä alkaa melkein väkisin pohtia, onko enää järjissään lainkaan. Olenko sekoamassa ja lähes hullu tai ainakin mielisairas? Mistä tulee tämänhetkinen hirmuinen halu lähteä, kadota, karata ja sitten viillellä kunnolla? Juuri tässä hetkessä minä nimittäin palavasti haluaisin irrottaa otteeni kaikesta vanhasta ja nousta salaa bussiin, ajaa keskustaan ja ostaa veitsen, jolla voisi satuttaa pahasti, niin, että veri valuisi oikein kunnolla ja että haavat olisivat suuria ja syviä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti