Osasto ja viiltely

Olen ollut nyt hieman yli viikon osastolla (vaikka viikonloppu menikin kotona). Kerron ihan aluksi miksi jouduin taas osastohoitoon, silloin on helpompi käsitellä tämänhetkistä tilannetta..

Viikko sitten maanantaina siis olin työpajalla tukihenkilöni kanssa, ja sen jälkeen tarkoituksena oli mennä aloittelemaan lukiota uudelleen. Ongelmaksi muodostui se, ettei tukihenkilöni uskaltanut päästää minua yksin kaupungille - olin sanonut haluavani viillellä, että minulla oli melkein himo veren näkemiseen ja että todennäköisesti satuttaisin itseäni lukiolla. Näin ollen tukihenkilöni soitti terapeutilleni, joka puhui avopuolen lääkärini kanssa, ja kaikki kolme olivat samaa mieltä osastojakson tarpeesta. Tukihenkilö vei minut suoraan sairaalaan, ja siellä olen ollut nyt (viikonloppua lukuunottamatta) vähän yli viikon. (Vaikka osaston pitäisi olla hyvin turvallinen ja suljettu paikka, olen sielläkin saanut aikaan useamman haavan (haavan siis, ei naarmun), joista melkein kaikki piti tikata umpeen. Tällä hetkellä kädessäni on noin 20 tikkiä, joista noin puolet saan pois perjantaina ja loput ensi viikolla.)

Ihmiset ovat minusta huolissaan ja hädissään. Se tuli hyvin ilmi eilisessä palaverissakin, josta minulle jäi ikävä ja ahdistava olo. Ajatella, kaksi lääkäriä ja kaksi sosiaalityöntekijää, tukihenkilö, omahoitaja ja vielä kaksi muuta huono-onnista ihmistä... tuntuu kummalliselta, että niin moni yrittää auttaa vaikkei tarvitsisikaan.

Tässä alkaa melkein väkisin pohtia, onko enää järjissään lainkaan. Olenko sekoamassa ja lähes hullu tai ainakin mielisairas? Mistä tulee tämänhetkinen hirmuinen halu lähteä, kadota, karata ja sitten viillellä kunnolla? Juuri tässä hetkessä minä nimittäin palavasti haluaisin irrottaa otteeni kaikesta vanhasta ja nousta salaa bussiin, ajaa keskustaan ja ostaa veitsen, jolla voisi satuttaa pahasti, niin, että veri valuisi oikein kunnolla ja että haavat olisivat suuria ja syviä.

Aamupäivän ajatuksia

Aamu on ollut ihan hyvä, ja siinä sivussa toisaalta miellyttävä, toisaalta ikävä. En ole tänään vielä paljoa ajatellut mitään. Kun alan ajatella, ikään kuin tulen järkiini ja alan voida heikommin - siinä loistava syy keskittyä omaan mieleen.

Ihmiset ympärillä ajattelevat, että tarvitsen, kaipaan, haluan ja vastaanotan apua, koska olen sairas tai ainakin selvästi oireileva. Todellisuudessa kartan apua vaikkei siltä näytäkään. Sillä en halua parantua. Pelkään muutosta, pelkään uutta, pelkään ehkä alitajuisesti jääväni terveenä yksin. Haluan voida mahdollisimman huonosti, sillä on epäreilua, että on olemassa ihmisiä, jotka oikeasti kärsivät vaikkeivät sitä ansaitsekaan. Edes jonkinlaisen tasapainon aikaansaamiseksi minunkin kuuluu kitua.

Kun kirjoittaa näin, alkaa tuntua että ehkä ajatuksia voisi muuttaa. Mutta silti, ei, en ole valmis enkä halua enkä saa, tämä filosofia ja ajattelu on täsmälleen minulle sopivaa. Vaikka roikunkin kiinni pahassa, se ei tarkoita minun olevan väärässä - mistä sen tietää, vaikka olisinkin juuri oikeassa, jopa enemmän kuin minusta huolissaan olevat ihmiset, terapeutti, vanhemmat, tukihenkilö, ystävät?

Kuka tässä on? Kuka tässä istuu? Mitä tämä ihminen on? Ja miksi? Välillä mieleen ilmestyy kysymyksiä omasta olemisesta, kysymyksiä, joilla ei aina ole sanoja tai nimiä, vaan ne vain ovat ja hämmästyttävät. Suuren valtaosan ajasta oma oleminen on aika lailla itsestäänselvä asia, mutta toisinaan sitten tilanne muuttuu.

Huomenna menen työpajalle, missä olen käynyt jonkin aikaa sairauslomani takia (siis koska en ole ollut koulussa ja minulla on hyvä olla jotakin tekemistä). Sairausloma on tosin juuri päättynyt, mutta "pajakuviot" pysyvät vielä mukana. Nyt tukihenkilöni tulee mukaan, jotta pajan ohjaajat eivät joutuisi liikaa minusta huolehtimaan - heillä on kai vielä tuoreessa muistissa keskiviikkoinen viiltelyfiasko.

Terapeutille minun pitää kertoa niin paljon, häntä ei saa saattaa käsittämään asioitani vähääkään väärin. Kirjoitan vaikka kirjeen, annan sen hänelle tiistaina. Ja sitten toivottavasti hän ymmärtää vielä kirkkaammin.