Osasto ja viiltely

Olen ollut nyt hieman yli viikon osastolla (vaikka viikonloppu menikin kotona). Kerron ihan aluksi miksi jouduin taas osastohoitoon, silloin on helpompi käsitellä tämänhetkistä tilannetta..

Viikko sitten maanantaina siis olin työpajalla tukihenkilöni kanssa, ja sen jälkeen tarkoituksena oli mennä aloittelemaan lukiota uudelleen. Ongelmaksi muodostui se, ettei tukihenkilöni uskaltanut päästää minua yksin kaupungille - olin sanonut haluavani viillellä, että minulla oli melkein himo veren näkemiseen ja että todennäköisesti satuttaisin itseäni lukiolla. Näin ollen tukihenkilöni soitti terapeutilleni, joka puhui avopuolen lääkärini kanssa, ja kaikki kolme olivat samaa mieltä osastojakson tarpeesta. Tukihenkilö vei minut suoraan sairaalaan, ja siellä olen ollut nyt (viikonloppua lukuunottamatta) vähän yli viikon. (Vaikka osaston pitäisi olla hyvin turvallinen ja suljettu paikka, olen sielläkin saanut aikaan useamman haavan (haavan siis, ei naarmun), joista melkein kaikki piti tikata umpeen. Tällä hetkellä kädessäni on noin 20 tikkiä, joista noin puolet saan pois perjantaina ja loput ensi viikolla.)

Ihmiset ovat minusta huolissaan ja hädissään. Se tuli hyvin ilmi eilisessä palaverissakin, josta minulle jäi ikävä ja ahdistava olo. Ajatella, kaksi lääkäriä ja kaksi sosiaalityöntekijää, tukihenkilö, omahoitaja ja vielä kaksi muuta huono-onnista ihmistä... tuntuu kummalliselta, että niin moni yrittää auttaa vaikkei tarvitsisikaan.

Tässä alkaa melkein väkisin pohtia, onko enää järjissään lainkaan. Olenko sekoamassa ja lähes hullu tai ainakin mielisairas? Mistä tulee tämänhetkinen hirmuinen halu lähteä, kadota, karata ja sitten viillellä kunnolla? Juuri tässä hetkessä minä nimittäin palavasti haluaisin irrottaa otteeni kaikesta vanhasta ja nousta salaa bussiin, ajaa keskustaan ja ostaa veitsen, jolla voisi satuttaa pahasti, niin, että veri valuisi oikein kunnolla ja että haavat olisivat suuria ja syviä.

Aamupäivän ajatuksia

Aamu on ollut ihan hyvä, ja siinä sivussa toisaalta miellyttävä, toisaalta ikävä. En ole tänään vielä paljoa ajatellut mitään. Kun alan ajatella, ikään kuin tulen järkiini ja alan voida heikommin - siinä loistava syy keskittyä omaan mieleen.

Ihmiset ympärillä ajattelevat, että tarvitsen, kaipaan, haluan ja vastaanotan apua, koska olen sairas tai ainakin selvästi oireileva. Todellisuudessa kartan apua vaikkei siltä näytäkään. Sillä en halua parantua. Pelkään muutosta, pelkään uutta, pelkään ehkä alitajuisesti jääväni terveenä yksin. Haluan voida mahdollisimman huonosti, sillä on epäreilua, että on olemassa ihmisiä, jotka oikeasti kärsivät vaikkeivät sitä ansaitsekaan. Edes jonkinlaisen tasapainon aikaansaamiseksi minunkin kuuluu kitua.

Kun kirjoittaa näin, alkaa tuntua että ehkä ajatuksia voisi muuttaa. Mutta silti, ei, en ole valmis enkä halua enkä saa, tämä filosofia ja ajattelu on täsmälleen minulle sopivaa. Vaikka roikunkin kiinni pahassa, se ei tarkoita minun olevan väärässä - mistä sen tietää, vaikka olisinkin juuri oikeassa, jopa enemmän kuin minusta huolissaan olevat ihmiset, terapeutti, vanhemmat, tukihenkilö, ystävät?

Kuka tässä on? Kuka tässä istuu? Mitä tämä ihminen on? Ja miksi? Välillä mieleen ilmestyy kysymyksiä omasta olemisesta, kysymyksiä, joilla ei aina ole sanoja tai nimiä, vaan ne vain ovat ja hämmästyttävät. Suuren valtaosan ajasta oma oleminen on aika lailla itsestäänselvä asia, mutta toisinaan sitten tilanne muuttuu.

Huomenna menen työpajalle, missä olen käynyt jonkin aikaa sairauslomani takia (siis koska en ole ollut koulussa ja minulla on hyvä olla jotakin tekemistä). Sairausloma on tosin juuri päättynyt, mutta "pajakuviot" pysyvät vielä mukana. Nyt tukihenkilöni tulee mukaan, jotta pajan ohjaajat eivät joutuisi liikaa minusta huolehtimaan - heillä on kai vielä tuoreessa muistissa keskiviikkoinen viiltelyfiasko.

Terapeutille minun pitää kertoa niin paljon, häntä ei saa saattaa käsittämään asioitani vähääkään väärin. Kirjoitan vaikka kirjeen, annan sen hänelle tiistaina. Ja sitten toivottavasti hän ymmärtää vielä kirkkaammin.

Syyspäivä ja kipua, fyysistä, henkistä

Tikit kädessä. Miten pitikin mennä näin, vain yksi viilto (ei vuotanut paljoa kuitenkaan), sairaalaan tikattavaksi ja sitten kotiin. Vanhemmat kai pelkäävät puolestani hirveästi, ja moni muukin varmaan myös. Käsi on vieläkin puuduksissa.

Huomenna palaveri edessä, poliklinikalla mietitään yhdessä kaikkien "tukitahojeni" kanssa tilannetta ja jatkoja, samalla kaikki (opoa lukuunottamatta) tukenani olevat tapaavat toisensa. En enää jatka kuntoutuskodissa, eivät ohjaajat voineet pitää minua siellä, olin liian itsetuhoinen asumaan kuntoutusyksikössä. On kamala ikävä sinne, vieläkin, vaikka olen ollut kotona jo viikkoja.

Olen sisältä vähän kipeä, mieli on silti jo rauhoittunut vaikkakin yhä hieman toivoton, ahdistunut. Itsemurha-ajatukset ovat taas palanneet melko vahvoina, toteutukseen on silti vielä melko pitkä matka. Tuntuu, että haluaisin kuolla, ja että se olisi aika lailla oikein, ainoa ongelma on toisten ihmisten kokema tuska puolestani, vaikka kuoltuani minua ei enää olekaan, ja ratkaisuni ei konkreettisesti koskettaisi ketään muuta kuin minua itseäni. En silti vielä ole tappamassa itseäni, ehkä en koskaan, vaikka nyt tuntuukin tältä. Olen siis ennenkin ollut vakavissani harkitsemassa itsaria, mutten ole sitä tehnyt.

On vaikea olla paikallaan, haluaisin vain nykiä edestakaisin, ehkä koska se vie ajatuksia hieman pois. En ole tuskainen eikä minusta tunnu erityisen pahalta, silti ei missään nimessä hyvältäkään. Haluaisin taas pian saada käsiini jotain erittäin terävää, vaikka askarteluveitsen taas, sillä mitä terävämpi esine, sitä helpompi sillä on viiltää kunnolla.

Tämä hetki on lähes helvetillinen pinnallisessa rauhallisuudessaan, jonka alla on kerros kipua, sen alla taas tuntematon. En osaa sanoa mitä oikeasti tunnen, mitä oikeasti olen, millainen olen, miten olen. Pitäisi ehkä alkaa kirjoittaa jäähyväiskirjeitä kaiken varalta, niin että jos mieli ja tilanne molemmat ovat sillä tolalla että voisin tappaa todella voisin sitten niin tehdä. Silloin olisin jättänyt jälkeeni kiitokset, selityksen, anteeksipyynnön ja hyvästit, ja voisin paremmalla omallatunnolla nukahtaa ikuiseen uneen.

Soitin tässä ystävälleni, oli ihanaa jutella pitkästä aikaa. Mutta voi helvetti, menin mainitsemaan itsetuhoisuuteni ja tikit kädessä - OLEN IHAN V***N JULMA! Pian en saa antaa anteeksi enää mitään.

Olen voinut paremmin taas jonkin aikaa, oikeastaan ainakin kuukauden, olo on ollut helpompi ja turvallisempi. Tänään jokin sai hankaluudet takaisin elämääni. En tiedä mikä se jokin on, tai onko yhtä syytä edes olemassa, olennaista on kai se, mitä tapahtui, ei se, miksi tapahtui.

Haluaisin huutaa, mutta ei, en halua todella. Olen hiljaa, olen vaiti, vain näytän vanhempieni silmissä huonolta, sairaalta, oireilevalta, kai. Ylihuomenna pääsen terapiaan, ja sitten avaan mieleni toiselle ihmiselle, tukeudun, nojaan, uskoudun terapeutilleni. Hän on minulle vielä melko vieras ja uusi, ja yhteistyömme on vasta alussa, mutta silti kykenen jo luottamaan oikeasti ja varmasti.

Osa tätä hetkeä, lyhyesti

Minulla on mennyt paremmin. En tiedä onko niin hyvä vaiko hirveää, minuun ei satu usein eikä paljoa, itsetuhoisuus ja julmuus seisovat vieressä, ja niiden rinnalla loistaa tilaisuus tulevaan. Tilaisuudesta on vaikea ellei mahdoton saada kunnollista otetta, vielä, ehkä sitten joskus kun pystyn enempään.

Olen siis julma. Välillä tunnen hyväksikäyttäväni kuntoutusohjaajiemme velvollisuutta ja tehtävää olla tukena ja turvata oleminen kaikille nuorille, vaadin heiltä liikaa, kohtuuttomasti. Kohtuuttomuuden nimi on huomionkipeys, ja se sattuu mutta on kiinteästi minua. Pelkään, että joku näkee syvemmälle minuun, ja alkaa vihata tai pettyy, jättää yksin.

On kulunut jo jonkin aikaa ilman vahvaa sisäistä kipua, olen jaksanut paremmin, välillä silti on ollut hankalaa. Kuntoutuskoti on minulle niin rakas, niin ihana ja tärkeä mutta väärä, ohjaajien puolesta minuun sattuu, toisinaan.

Ei itsemurha-ajatuksia, ei paljoa itsetuhoisuutta, ei psykoottistyylisiä oireitakaan. Silti voisi mennä paremminkin. Koulut alkoivat täällä meillä torstaina, ja oli mukavaa palata lukioon. Siellä sosiaalinen kuormitus on kuitenkin voimakkaampi kuin muualla, ja yksinäisyyskin kalvaa välillä.

Väsyttää. Kirjoitan lisää aamulla.

Mennyttä ja tulevaa

Väsyttää. Eilinen kummittelee mielessäni joinakin hetkinä, ja kaduttaa. Miksi minun piti ántaa pahalle ololle valta? Hallitsematon itku ja huolestuttavat puheet ovat perhettä kohtaan aina väärin.

Olen ontto, tunteet ja ajatukset ovat arkisempia kuin mitä toivoisin. Rauhallisuus on minussa, mutta vierellä seisova, piilossa sinnikkäästi pysyttelevä vaikeus saisi nousta valta-asemaan ja satuttamaan, jotta näkisin maailman käsittämättömyyden ja epätodellisuuden, jotta tuntisin tuskaa ja ymmärtäisin, menisin kauemmas. Mutta ei tunnu pahalta.

Mikä järki elämässäni on? Miksi olen yhä täällä? Miksi roikun väkisin kiinni olemassaolossa, joskus siis väkivalloin, joskus luontevasti? Tuntuu, ettei minun aina kuulu olla täällä. Etten kuulu maailmaan, ettei maailma kuulu minuun. Mutta on lähes mahdoton muutta tilanne oikeammaksi, rohkeuteni ei ehkä riitä koskaan itsemurhaan. Kuten kerroin, pidän kiinni tästä paikasta, enkä uskalla irrottaa otettani, luopua, paeta. Kai minä vain pohdin itsekseni, valmistaudun loppuun, ja jonakin päivänä kynnys saattaa ylittyä, sitten kun olen valmis luopumaan kaikesta ainiaaksi. Mutta siihen on vielä matkaa, ajatusten on voimistuttava vielä paljon, jotta teko olisi mahdollinen.

Matkalla, kohti tulevaa
sumun kätkemää
vasta viimeisillä hetkillä paljastuvaa
epäselvää huomista
Polku on selkeä parin metrin matkalta,
mutta kaikki, kaikki
kaikki sen ulkopuolella
on hämärää, ei näy,
ei minulle
En pelkää, en huuda hätääni,
vaikka seuraava askel saattaa
pettää minut
Vaikka huomenna saatan horjahtaa,
kaatua,
anoa apua
Tämäkin hetki on osin vieras
silti tuttu, osa minua
Kuitenkin

On ihanaa saada jutella pian terapeuttini kanssa, vaikka kuntoutuskoti onkin viikonlopun kiinni ja ohjaajat, niin tärkeät, jopa rakkaat vapaalla. On ihanaa saada pitää ihmistä, ei omaa vanhempaa vaan vieraampaa, jota siis en samoin voi satuttaa, vierellä. Kuuntelemassa, tukemassa, vaikka ehkä onkin epäreilua häntä kohtaan.

Kuolemako?

Tahdon pois tai selkeyttä asioihin, en ymmärrä, en käsitä todellisuutta ja olemista tarpeeksi. Maailmassa olemisesta tulee toisinaan epätodellinen olo, kuin katselisin maalausta enkä todellisuutta. Ihmisyys, olevuus, aivan kaikki on nyt minulle liikaa, vaikka koetankin roikkua kiinni elämässä, ja sysään ajatukset sivuun jotta pysyisin. Ja niin pysyn, olen täällä, mutta jos ajatukset menevät tarpeeksi pitkälle, en aina kestä täysin mieleni kokonaisuutta. Niinä hetkinä haluan kuolla pois, ei tarvitsisi ajatella tai tuntea tai olla, ei olisi minua, ei enää koskaan. Tahdon ja ikävöin toisia ihmisiä, mutta he eivät kuulu minulle. Ehkä on tehtävä itsemurha. Ehkä se on velvollisuus ja ainoa mahdollinen, todellinen portti parempaan, olemisen päättymiseen.