Väsyttää. Eilinen kummittelee mielessäni joinakin hetkinä, ja kaduttaa. Miksi minun piti ántaa pahalle ololle valta? Hallitsematon itku ja huolestuttavat puheet ovat perhettä kohtaan aina väärin.
Olen ontto, tunteet ja ajatukset ovat arkisempia kuin mitä toivoisin. Rauhallisuus on minussa, mutta vierellä seisova, piilossa sinnikkäästi pysyttelevä vaikeus saisi nousta valta-asemaan ja satuttamaan, jotta näkisin maailman käsittämättömyyden ja epätodellisuuden, jotta tuntisin tuskaa ja ymmärtäisin, menisin kauemmas. Mutta ei tunnu pahalta.
Mikä järki elämässäni on? Miksi olen yhä täällä? Miksi roikun väkisin kiinni olemassaolossa, joskus siis väkivalloin, joskus luontevasti? Tuntuu, ettei minun aina kuulu olla täällä. Etten kuulu maailmaan, ettei maailma kuulu minuun. Mutta on lähes mahdoton muutta tilanne oikeammaksi, rohkeuteni ei ehkä riitä koskaan itsemurhaan. Kuten kerroin, pidän kiinni tästä paikasta, enkä uskalla irrottaa otettani, luopua, paeta. Kai minä vain pohdin itsekseni, valmistaudun loppuun, ja jonakin päivänä kynnys saattaa ylittyä, sitten kun olen valmis luopumaan kaikesta ainiaaksi. Mutta siihen on vielä matkaa, ajatusten on voimistuttava vielä paljon, jotta teko olisi mahdollinen.
Matkalla, kohti tulevaa
sumun kätkemää
vasta viimeisillä hetkillä paljastuvaa
epäselvää huomista
Polku on selkeä parin metrin matkalta,
mutta kaikki, kaikki
kaikki sen ulkopuolella
on hämärää, ei näy,
ei minulle
En pelkää, en huuda hätääni,
vaikka seuraava askel saattaa
pettää minut
Vaikka huomenna saatan horjahtaa,
kaatua,
anoa apua
Tämäkin hetki on osin vieras
silti tuttu, osa minua
Kuitenkin
On ihanaa saada jutella pian terapeuttini kanssa, vaikka kuntoutuskoti onkin viikonlopun kiinni ja ohjaajat, niin tärkeät, jopa rakkaat vapaalla. On ihanaa saada pitää ihmistä, ei omaa vanhempaa vaan vieraampaa, jota siis en samoin voi satuttaa, vierellä. Kuuntelemassa, tukemassa, vaikka ehkä onkin epäreilua häntä kohtaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti