Mennyttä ja tulevaa

Väsyttää. Eilinen kummittelee mielessäni joinakin hetkinä, ja kaduttaa. Miksi minun piti ántaa pahalle ololle valta? Hallitsematon itku ja huolestuttavat puheet ovat perhettä kohtaan aina väärin.

Olen ontto, tunteet ja ajatukset ovat arkisempia kuin mitä toivoisin. Rauhallisuus on minussa, mutta vierellä seisova, piilossa sinnikkäästi pysyttelevä vaikeus saisi nousta valta-asemaan ja satuttamaan, jotta näkisin maailman käsittämättömyyden ja epätodellisuuden, jotta tuntisin tuskaa ja ymmärtäisin, menisin kauemmas. Mutta ei tunnu pahalta.

Mikä järki elämässäni on? Miksi olen yhä täällä? Miksi roikun väkisin kiinni olemassaolossa, joskus siis väkivalloin, joskus luontevasti? Tuntuu, ettei minun aina kuulu olla täällä. Etten kuulu maailmaan, ettei maailma kuulu minuun. Mutta on lähes mahdoton muutta tilanne oikeammaksi, rohkeuteni ei ehkä riitä koskaan itsemurhaan. Kuten kerroin, pidän kiinni tästä paikasta, enkä uskalla irrottaa otettani, luopua, paeta. Kai minä vain pohdin itsekseni, valmistaudun loppuun, ja jonakin päivänä kynnys saattaa ylittyä, sitten kun olen valmis luopumaan kaikesta ainiaaksi. Mutta siihen on vielä matkaa, ajatusten on voimistuttava vielä paljon, jotta teko olisi mahdollinen.

Matkalla, kohti tulevaa
sumun kätkemää
vasta viimeisillä hetkillä paljastuvaa
epäselvää huomista
Polku on selkeä parin metrin matkalta,
mutta kaikki, kaikki
kaikki sen ulkopuolella
on hämärää, ei näy,
ei minulle
En pelkää, en huuda hätääni,
vaikka seuraava askel saattaa
pettää minut
Vaikka huomenna saatan horjahtaa,
kaatua,
anoa apua
Tämäkin hetki on osin vieras
silti tuttu, osa minua
Kuitenkin

On ihanaa saada jutella pian terapeuttini kanssa, vaikka kuntoutuskoti onkin viikonlopun kiinni ja ohjaajat, niin tärkeät, jopa rakkaat vapaalla. On ihanaa saada pitää ihmistä, ei omaa vanhempaa vaan vieraampaa, jota siis en samoin voi satuttaa, vierellä. Kuuntelemassa, tukemassa, vaikka ehkä onkin epäreilua häntä kohtaan.

Kuolemako?

Tahdon pois tai selkeyttä asioihin, en ymmärrä, en käsitä todellisuutta ja olemista tarpeeksi. Maailmassa olemisesta tulee toisinaan epätodellinen olo, kuin katselisin maalausta enkä todellisuutta. Ihmisyys, olevuus, aivan kaikki on nyt minulle liikaa, vaikka koetankin roikkua kiinni elämässä, ja sysään ajatukset sivuun jotta pysyisin. Ja niin pysyn, olen täällä, mutta jos ajatukset menevät tarpeeksi pitkälle, en aina kestä täysin mieleni kokonaisuutta. Niinä hetkinä haluan kuolla pois, ei tarvitsisi ajatella tai tuntea tai olla, ei olisi minua, ei enää koskaan. Tahdon ja ikävöin toisia ihmisiä, mutta he eivät kuulu minulle. Ehkä on tehtävä itsemurha. Ehkä se on velvollisuus ja ainoa mahdollinen, todellinen portti parempaan, olemisen päättymiseen.

Minä tässä hetkessä

En tiedä mitä haluan
en ymmärrä edes itseäni
tarpeeksi
luulen niin
Kipeys kutsuu uudestaan
uudelleen, taas kerran,
vaikka piiloutuikin päiviksi
Kaipaan ihmistä, ohjaajaa,
terapeuttia, jotakuta
ammattimaista
viereen, vaikka hetkeksi
Mutten ansaitse sitä kuitenkaan
Osa tekee, kirjoittaa,
osa hämmentyy piilossaan,
ei ymmärrä tekojaan
Olen, mutta en ymmärrä
Odotan, vihaan, kaipaan, rakastan

Epävarmaa mutta olevaan sidottua

Eilen hullu, viiltää, järkyttää perheensä, tänään normaali, rauhallinen, painajainen illalla kuin vain pahaa unta. Jälki kädessä muistuttaa, vaikka tuskin näkyy.

Eilen illalla siis viilsin itseäni, vähän, äiti "keskeytti" minut ja toki järkyttyi. En ymmärrä miksi tein mitä tein. Oli rauhallista, ja yhtäkkiä seisoinkin veitsi kädessä nirhaamassa käsivarttani, vahinko tosin jäi olemattomaksi. Niin vain tapahtui. En aikonut tehdä niin, mutta tein, tämä oli toinen kerta, kun täysin harkitsematta ja yllättäen itseäni satutin.

Rauhallista, pimeänpehmeää,
täällä, sisälläni
Jaksan, elän, olen, ongelmat piilotettuina
Ja silti epävarmuus katsoo silmiin
vaikken sitä huomaakaan
selvästi
Katson silmiin vierasta mutta tuttua
jotakin, ehkä vierellä seisovaa

Jakselen nyt hyvin, jaksan, ihan oikeasti, luulen niin. Elämä on olemassa ilman epäselvyyttä, sivussa, vahvana. Piilossa suoralta katseeltani, mutta samalla lähellä olemassaoloa.

Ajatus tästä ja tulevasta

Haluan mutta vieroksun,
pelkään mutta rakastan, kaipaan,
lämpö on voimakkain
Vain viisi yötä enää,
ja palaan, takaisin luokseen,
kivukseen, tielleen,
nojaamaan olemisiinsa,
tukeutumaan olkapäihinsä
Kuin kotiin, kotiin
Kokemaan kipua,
tuntemaan lämpöä,
taas

Minulla on lempeä olo, joka kestää hauraudessaan kai vielä jonkin aikaa vähintään. Kuljen kohti tulevaa, vaikka seuraavat askeleet polullani ovatkin vielä osin sumun peitossa.

Ajatuksia aamun valossa, keskellä hämärää

Minä täällä, olen, en tiedä haluanko, kirjoitan vain jotakin itsestäni ja menneistä päivistä. Välillä on vaikeaa, välillä sujuu hyvin, usein haluaisin satuttaa itseäni vaikken koekaan satuttamista satuttamisena, haluan vain nähdä ihoni rikki ja verta mielellään myös, ei se ole niin väärää minua kohtaan kuin mitä väitetään. Olen huomannut, että oloni on joskus ikäänkuin "puolipsykoottinen", eli vaikea, epäselvä, lähes sekava mutta osin hallinnassa ja psykoositon. Minulla ei siis koskaan ole ollut psykoosioireita.

Olin pari viime päivää käymässä kesäreissulla Tampereella, se oli ihan mukavaa, enkä satuttanut minua yhtään, vaikka saksia kuljetinkin olkalaukkuni taskussa. Välillä olo silti vaikeutui, tuli epävarmaksi, minusta alkoi tuntua että oma oleminen onkin kuin kysymys vailla absoluuttista vastausta. Toisaalta on ihanaa tuntea näkevänsä todellisuus absoluuttisempana. Sillä niin minusta välillä todella tuntuu, kuin jokin paksu arkisten havaintojen ja stereotypioiden verho olisi hetken ajan raollaan ja näkisin kirkkaasti, kirkkaammin kuin valtaosa kaikista ihmisistä, vain hetken ajan. Enkä siis osaisi kuitenkaan nimetä valaistun hetkeni perusteella todellisen aitoa todellista, koska olen niin tottunut omaan, yleiseen hämärään, ja pieni, kirkas silmänräpäys häikäisee.

Yöllä näin unta, jossa itsetuhoisuuteni karkasi käsistäni, yritin satuttaa (=hakata päätäni seinään) vaikka ystäväni seisoivat vieressäni, ja lopulta yritin itsemurhaa. Uni oli hämmentävä. En osaa päättää, olisiko itsemurha oikea ratkaisu vaiko olisikko minun ehdottomasti jäätävä tänne vielä, ja jos kuolema aikaisin olisi velvollisuus minulle, noudattaisinko sitä ja toteuttaisinko jo kauan hiljaa mielessäni olleen ajatuksen vaiko en.

Minulla on niin ikävä kuntoutuskotiin, kaipaan ohjaajien läsnäoloa todella voimakkaasti. En vain ansaitse heitä, ja palaaminen on samalla sekä lämmin ja hyvä että hirveä ajatus, hirveä koska minä en kuulu kuntoutukseen, on väärin olla siellä koska muutun aina palatessani erilaiseksi. En tiedä onko muutos aito vaiko vain omaa hirveyttäni, mutta sen tiedän ettei se ole ainakaan täysin oikeutettu.

Minuun alkoi sattua taas, vähän, onneksi tänään tapaan lääkäriä, en siis "omaa" lääkäriäni, vaan osaston psykiatria poliklinikkakäynnin muodossa. On ihanaa saada tukea (vaikkakin ehkä väärin samalla), jaksan kai sitten paremmin maanantaihin.

Jos joku tämän koskaan lukee, pyydän, että lukija kirjoittaisi kommentin, toivon sitä. Kiitos.

Sekavia sanoja

Olisi paljon sanottavaa, sellaista, mitä ei blogiin koskaan saisi kirjoittaa. Vaikka olo on rauhallinen, tekee mieli viiltää todella, edes vähän, saada ihoa rikottua. Ihan selvästi olen siis hieman hullu.. Tahdon takaisin kuntoutuskotiin! Vielä reilu viikko, sitten takaisin, olemaan hiljaa, yksin. Lupasin itselleni, että edes yritän opetella vaikenemaan ja kätkemään mahdollisen kivun toisilta ihmisiltä, ja vaikka en siis olekaan oikeutettu hakemaan apua, ohjaajien läsnäolo on lohdullista. Että lähellä on ihmisiä, joihin oikeasti voi tukeutua jos saa itseltään siihen luvan.

Huudan jossain sisälläni, niin ettei ääni pääse pinnalle asti. Tuntuu että kaikki on samalla hentoa ja vankkaa, pysyvää ja häilyvää: rauha ja myrsky, hyvä olo ja kipu, ahdistus, itsetuhoisuus ja kaikki muu. Osittain vastakohtaiset tunteet menevät päällekkäinkin. Olen melkein viillellyt tai naarmuttanut, iho on vähän rikki, vain naurettavan vähän, korjaan sen kun voin ilman että muut saavat tietää satuttamalla kunnolla.

Itku, huuto, hymy, kipu, rauha, myrskytuuli, ahdistus, hyvä olo, ne kaikki ovat olemassa ja osa nykyhetkeäni, jotkut vähemmän, jotkut enemmän. Väsyttää tämä kaikki, epäselvyys on rasittavaa. Ehkä ilta tuo tullessaan sen melkein psykoottisen (psykoosittoman mutta vaikean) olon, ehkä rauhan, ehkä kipua, ehkä hyvän olon. Pidän kiinni tästä tilanteesta mutta päästän sen samalla menemään.

Kuulostan hullulta, ehkä olenkin sitä, en voi tietää, en voi! Olen joskus itsellenikin etäinen, joskus, joinakin hetkinä. Kaksi minää, se joka tekee ja se joka on, ajattelee, kyseenalaistaa teot, ne kaksi riitelevät nytkin varoen. Rauhallisuus seisoo koko ajan kipeyden rinnalla, ja päinvastoin.

Ihmiset, rakkaat, tärkeät, pysykää kaukana, jääkää lähelle, olkaa olemassa vain häilyen. En kuulu ongelmaksenne, osaan hillitäkin itseni, näytän sen, satutan minua!

Huomenna lähden käymään äidin kanssa Tampereella, katsotaan mitä tapahtuu, säikähtääkö äiti, huomaako jäljen vatsassani ja jäljen reidessäni. Toivon että ei. Mutta silti on kesä, valoa, lämpöä, luultavasti mukavaakin. Odotan huomista kuitenkin.