Kaunis kesäpäivä, valoa ja värejä kaikkialla. Kävin isovanhempiani tapaamassa, kahden eri sukupolven kohtaaminen on aina valaisevaa ja tärkeiden ihmisten näkeminen ihanaa. Mutta kun asiaa kirjoittaa tähän, mieleen hivuttautuu ajatus: entä jos tämä ei enää kestäkään kuin hetken? Pelkään toisinaan syvästi sitä, että ehkä jo liian pian he poistuvat täältä, ja en itse kestä sitä. Jos en kestä, saatan itsekin menettää osan itseäni pahalle ololle, väliaikaisesti, silti voimakkaammin kuin usein. Tämä muistuttaa omasta ajatuksestani, siitä, että inhimillinen oleminen on jopa ahdistavan rajallista. Fyysinen olemassaolo on hengen ohella niin voimakasta, että välillä ajatus siitä alkaa puristaa.
Vaikka tekstini voi kuulostaa oudolta (ja luultavasti kuulostaakin) sekä siltä, että olen todella huonossa kunnossa (ja luultavasti kuulostaakin), tämä päivä on ollut hyvä minulle. Ihan kuin, kielikuvin ilmaistuna, valo olisi saanut voimaa sisälläni ja tasoittanut rosoja mielessäni. Haluan kuitenkin, edes jollakin itseni tasolla, vaikeuden takaisin, haluan kokea itseni hankalaksi ja huonoksi. Se tuntuisi jotenkin järkevältä. Vähän, siis vain aivan vähän, olen juuri nyt väsyksissä, ja tasaisuuden takana mielessäni odottaa hetkeään rosoinen hämärä. Sen aika tulla esiin ei kuitenkaan ole vielä nyt.
Kuin tietokoneen näytön minä olisi toinen kuin tässä nyt kirjoittava. Kuin valehtelisin itselleni ja maailmalle, vaikka olenkin vakavissani. Ehkä tunne johtuu oudoista lauseista, siis niiden lauseiden ilmauksista sisältöjen sijaan.
Tämän blogin aloittamisessa osana ajatusta oli kai se, että voisin tehdä jotain, josta koen huonoa omatuntoa vielä joskus, jotain, joka saisi minut vihastumaan itseeni. Siksi kirjoitan syvältä sisältäni, puran murto-osaa omasta itsestäni, sen sijaan että tukeutuisin ihmisiin lähelläni. Näin he pääsevät vähemmällä - en usko edes minun voivan satuttaa ihmistä, joka ei minua tunne eikä siis koe sanojani erityisinä. Siis jos kukaan ylipäätään koskaan tätä blogia lukee... Mutta jos niin käy, haluan painottaa että lukija, kuka ikinä onkaan, ei täysin sanantarkasti minua tulkitsisi. Toivon sitä, sillä olettamani todellinen minä ei ole ehkä niin väsynyt kaikkeen kuin miltä asia saattaa kuulostaa. Tai sitten olen väsynyt väsymiseen ja oman olemukseni epätarkkoihin tulkintoihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti