Hennon hämärä, pilvinen päivä, valo kuultaa harmahtavan helmenvalkoisena alas maan pinnalle. Minun päiväni on ollut ristiriitainen, ei siis harmaa tai hento, vaan useissa tummissa ja voimakkaissa väreissä kylpevä, seassa säteilee valkeaa niin että se sulautuu taustaansa vain pienenä hehkuna... Myös mustaa ja tummaa verenpunaista tunkeutuu katseeseeni, kuvainnollisesti ilmaisten siis. Kaiken tämän yllä on silti harmahtava, sumentava ja värejä yhteen liittävä verho.
Minulla on taas ollut epämiellyttävä olo, ja inhotan itseäni ajoittain voimakkaastikin. Samalla kuitenkin kaipaan jotakuta viereeni, vaikka lämmintä halausta ja sitä, että joku olisi tässä. Tiedän kuitenkin että toiveeni on älytön, ei ketä tahansa voi velvoittaa tukemaan minun kaltaistani. Ajattelu väsyttää, vaikka päiväunet nukuinkin, koska lyhyet yöunet vaativat veronsa jaksamisestani, yleensä silti nukun tarpeeksi kauan öisinkin. Haluaisin huutaa, päästää jotakin sisälläni täysin vapaaksi ja lentämään villinä. Se jotakin voisi riehaantua ja kuluttaa voimansa loppuun, saada ihmiset ymmärtämään että olen todellakin kummallinen, lopulta ehkä satuttaa minua.
Tänään, maanantaina aloitin varsinaisesti kesälomani, sain uusintakokeen tehtyä, eikä lukiota tarvitse ajatella tai sen eteen nähdä vaivaa ennen syksyä. Musiikin kuunteleminen vie minut joskus osittain irti maailmasta, vaikka kehoni on edelleen kiinteästi läsnä. On ihanaa kuulla taitavia sanoituksia, keskittyä melodiaan ja joko rentoutua tai ahdistua tekstin ja sävelen liitosta, tilanteen ja mielialan mukaan.
"Jos menet pois, mitä minulle jää
jos menet pois, kesä tää häviää
jos menet pois, joet jäätyvät taas
ja huurtumaan saat
pihamaan pihlajan"
(Suvi Teräsniska, Jos menet pois)
Sisälläni tuulee, olen toistaiseksi lähes rauhallinen, vaikka sisintäni puristaakin... On ihanaa voida kirjoittaa jonnekin, mistä kukaan elämässäni ei voi vielä ajatuksiani löytää. Tämä blogi on vain minun, ja vaikka luotan toisen kotini eli kuntoutuskodin ohjaajiin oikeasti, haluan pystyä purkamaan itseäni jonnekin, jonnekin, paikkaan, josta he eivät tiedä, silloin he eivät joudu miettimään mitä kirjoitettavaa minulla on mielessäni, ja miksi en halua kenenkään heistä sitä nyt näkevän. Se saattaisi herättää huolta minusta, mikä ei koskaan ole toivottua, en koskaan halua tuoda yhdellekään mielen taivaankannelle sadepilviä vain oman ajattelemattomuuteni takia. Alakerrassa ihmiset ovat valoisia, minä taas hämyinen tai sumean epätarkka, joskus jopa pimeä, synkkä.
Jos uskoisin jumaluuksiin, olisin kiitollinen mutta epäuskoinen tästä hetkestä, on ihanaa nähdä lähellä ihmisiä tukenani, vaikka se onkin jotenkin epäoikeudenmukaista. Huomenna minulla on terapiaa poliklinikalla, terapeuttini on ystävällinen nainen, josta on helppo pitää. Katsotaan, millaisissa väreissä näen huomisen, tulevaisuus on nimittäin aina minulle epävarma, ainakin on ollut niin kauan (pari vuotta) ja tiiviisti, että täysin luotettava huominen on minulle jo etäinen. Rauhallisin, tai ainakin melko turvallisin mielin astun uuteen hetkeen, vaikka olo voikin muuttua jo seuraavan silmänräpäysten sarjan jälkeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti