Olen isovanhempieni luona, otin läppärini mukaan tänne, kirjoitan ja katson mitä näytölle piirtyvät sanat saavat minussa tänään aikaan. Tänään oli ihanaa tavata terapeuttini sijaista. Itkin kuitenkin, en ymmärrä miksi, kai, ehkä purin jotakin sisältäni kyynelinä. Mutta mitä on jotain? Seuraava teksti, runo ilman runollisuutta kuvaa ehkä osittain pientä osaa minusta. Tuntuu että se kärjistää liian voimakkaasti ja on samalla kuin toisen ihmisen elämää, en tiedä kenen, muttei minun.
Eilen
Huutoa, kipuakin,
sekavaa puhetta
Istuu yksin lähellä muita
Valossa!
Energiaa ympärillään!
Vailla selkeyttä,
ilman hätää, silti
Haluaa joskus pois,
inhoaa ja rakastaa mielensä
sisäistä viidakkoa
Kaipaa vierellensä ihmistä
haluaa ajaa toiset kauas pois
turvaan, rauhaan
Minä juoksen paikallani
puhun totta valehdellen
Hymyilen kyynelet silmissäni,
itken vaikkei satu
Huudan vaiti, eleiden voimalla
Minulla on ihmisiä
lähellä ja vieressä,
samalla kaukana
Kiitokset kaikesta
Menen pois, luovun, toivon ja pelkään
molempia sydämeni pohjasta
Maanantai-iltana olin kuin hullu, olin itkeä vanhempieni nähden.. Typerää. Halusin rikkoa jotakin, hajottaa, mutten uskaltanut/hillitsin itseni. Tarvittava lääke lopulta, kun kyllästyin omaan idioottimaisella tavalla sekavaan, melkein huolestuttavaan olooni auttoi ja rauhoitti. Oliko se sittenkään niin hyvä asia? Olisiko pitänyt sattua? Minua harmitti, olisin kai toivonut että itsetuhoisuus olisi tullut taas esiin mieleni syvyyksistä. Mutta ei, ei ole tai ollut hätää, minulla ainakaan.
Mielessäni on kuin sumua, joka kätkee taakseen, sisäänsä tärkeitä osia minusta, niin että hahmotan osasta itseäni vain ääriviivat. En aina haluaisi olla itsessäni, monimutkaisuus ja tuntemattomuus ahdistaa, ja jos alkaa ajatella tarpeeksi, tuttukin hämärtyy epäselväksi. Niin käy vain joskus, kuitenkin vain joskus, ja suuren osan ajasta voin ihan kelvollisesti tai jopa paremmin. Silti kipu on aina olemassa, ehkä unessa ja taustalla mutta kuitenkin.
Alkukesän osastojaksoni johtui pääosin itsemurhapuheista. Kerroin ohjaajille kuinka haluaisin pois, ja he huolestuivat, totta kai. Ajatus väistyi yli viikoksi, ja nyt tuntuu että voisin tappaa itseni. Minua pelottaa pelkkä ajatuskin, mutta elämä on välillä niin räikeästi liian monimutkaista, maailma liian vaikea sisäistää ja oma mieleni kuin vankila, siis vain joskus, että ajatus kuolemasta on pelottavan lisäksi pehmeä ja hyvä. Kaikki kuolevat joskus, näin ollen minä myös, miksi ei siis jo vuosikymmeniä etuajassa? Ei elämäni ole niin fantastinen, ainutlaatuinen ja upea, että se olisi pakko säilyttää pidempään. Olen päässyt ajatuksissani jo niin pitkälle, että ymmärrän esimerkiksi fyysisisen kipuni olevan omaa heikkouttani, joka on luonnollista, mutta jonka rajoja voisi yrittää venyttää. En voisi kuvitellakaan edes harkitsevani, että joskus koettaisin ylipuhua toisen ihmisen ajattelemaan samoin. Tämä on vain minun asiani, minä olen minä, ehkä jossakin määrin hullu, ehkä hirveä, ja taatusti outo sekä joskus piilossa huutava, ääneenkin kipuileva nuori. Elämäni on minun, enkä ole ehdottoman tärkeä kellekään, siis jos kaipaan pois niin voin lähteä, omistan itseni täysin vaikka minua koetetaankin korjata muiden toimesta.
Toisaalta minulla on toivoa, toisaalta ei lainkaan, toisaalta olen hyvävointinen, toisaalta itsetuhoinen.. Toisaalta hymyilen, toisaalta minuun sattuu, toisaalta olen rauhassa, toisaalta ansassa mielessäni, huutaen..
Mutta pärjään. Ehkä joudun takaisin osastolle ennen kuin kuntoutuskoti aukeaa, mutta luultavasti en, en kuitenkaan saisi itseäni hengiltä. Ei hätää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti