Valossa, hämärässä, pimeässä
Tuulessa, myrskyssä, tyynellä säällä
Astuu eteenpäin,
läpi uuden portin
tuntematta tulevaa
Jaksaa mutta väsyy,
huutaa ääneti,
on hiljaa kuuluvalla äänellään
On tyytyväinen muttei olekaan
Koko oleminen on
hieman sumuista
silti selkeästi näkyvillä
Kulkee eteenpäin
taakseen tähyillen, palaamatta
Vierellään
sekä vaikeus että lempeä
läheinen
toinen ihminen
En taaskaan ole kirjoittanut tänne johonkin aikaan... Olen ollut ihan vain kotona, viettänyt juhannusta, ilman mainittavaa vaikeutta. Välillä mieleen tulee halu satuttaa, ja tarve kipuun tai vereen. En kuitenkaan ole tehnyt mitään, en yhtään mitään pahaa (?) itselleni. Voin aivan tavallisesti, lähes, ja jaksan, vaikka olenkin nyt ilman ohjaajia kokonaiset melkein kolme viikkoa, tai siis nyt enää kaksi.
Ajatukset pyörivät liikaa kuntoutuskodissa. Monta kertaa päivässä muistan ohjaajat, sen, kuinka merkittävä heidän ammatillinen, työnsä takia pakollinen mutta silti niin lämmin, läheinen tukensa minulle onkaan, keskustelut ja turvallisuuden (olen kyllä täällä kotonakin turvassa). Ehkä ei pitäisi enää suostua palaamaan sinne. Mielessäni on nyt voimakkaammin kuin johonkin aikaan, ja käytännönläheisemmin kuin koskaan, ajatus, tunne, etten saisi todellakaan enää "nauttia" kuntoutusjaksostani. Jo ohjaajienkin takia, toisista nuorista puhumattakaan
Haluaisin itkeä syyllisyyttäni, vaikka kuulostaakin ehkä kliseiseltä ja teennäisen sairaalta, haluaisin ehkä, että ihmiset ymmärtäisivät minulla todella olevan aihetta anteeksipyyntöön. Tai ehkä tämä kaikki onkin vain idioottimaisen sairaalloista huomionkipeyttä, ehkä, en oikein osaa tunnistaa kaikkea itsessäni.
Kuulostan taas aivan kahjolta. Ehkä olenkin. Toistan itseäni hetki toisensa jälkeen.
Unelma vaiko painajainen,
selkeä vaiko hämärän sumun peitossa?
Elämää vaiko unta vain?
Hän hakee vastausta
muttei kai uskallakaan kurottaa
viimeisiä senttimetrejä
sitä kohti
Muurien takana
kaikkien muiden tavoittamattomissa
on todellinen olevuus,
aito minä
vieras ja etäinen
Silti tuttu, sumun takaa
Minä olen sisällä itsessäni, syvin, todellisin minä on kaukana kaikilta, suljettuna yksinäiseen selliin, jonne on vaikea löytää tiensä. Osia siitä kyllä on selvästi näkyvillä, mutta jotakin, jokin selkeän absoluuttinen sidos eri minujen välillä on hämärän peitossa.
Toisaalta täysin rauhallista, toisaalta epämääräisen itsetuhoista, toivotontakin, taustalla. Tahdon viiltää, mutta en tee niin, haluan olla kotona, en sairaalassa. Eli siis ei hätää, oloni on sopivan siedettävä, helposti kestettävä, täysin kelvollinen ja suorastaan ok.
Kesä jatkuu, niin minäkin, ja onhan minulla vaikeimpiin tilanteisiin tarvittavat lääkkeet, jotka joskus jopa pelastavat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti