On kaunis päivä. Minä istun yksin ja uskon itseäni tietokoneelle... Ei sillä että minulla ei olisi yhtäkään ihmistä johon nojautua ja jolle puhua, ei sillä että olisin fyysisesti yksin. Välillä vain vähän tuntuu yksinäiseltä, koska yksikään toinen ei voi absoluuttisesti päästä sisälle ajatuksiini, oikeastaan en sitä edes halua, toivon vain että joskus voisin kuvata oloani ja mieltäni jollekulle niin, että kuvaukseni olisi täydellinen ja sataprosenttisen oikea. Niin asia ei vain voi koskaan olla, sillä en koskaan kai kykene olemaan absoluuttisemmin aito ja totuudellinen, vaikka koskaan en valehtelekaan. Kukaanhan ei voi minua tulkita kuin sanojeni ja tekojeni mukaan.
Koko päiväni on kulunut kuntoutuskodissa, lähellä ohjaajien tukea ja apua, vierellä olevia ihmisiä, jotka pitävät minut turvassa. Olen juuri nyt vaarallinen itselleni, eikä minua voi jättää yksin. Eilen illalla, päivällisen aikoihin minua alkoi puristaa, ja itkin kauan, kyyneleeni kai tulivat suoraan sydämestäni. Onneksi lähelläni on ihmisiä, joihin voin nojata, ja jotka tarpeen vaatiessa ottavat osan olemassaolostani omille harteilleen hetkeksi, niin selviän eteenpäin. Niin, toisaalta onneksi, toisaalta ajatuskin toisista ihmisistä tukenani on lähes helvetillinen, surullinen, puristavakín. Minä nimittäin en ole tavanomaisen arvokas ihminen, ja tuen saaminen on (etenkin täällä) hieman epäoikeudenmukainen ajatus.
Kuulkaa minut, mutta älkää välittäkö todella, seisokaa lähelläni, pelastakaa hetkeni, olkaa olemassa minulle edelleen, mutta älkää kaivatko minua. Jos lähden pois, unohtakaa minut ja omistakaa itsenne tärkeämmille. Älkää piitatko lopulta laisinkaan.
Puristus alkaa palata minuun. Se kietoutuu ympärilleni, ja samalla ikään kuin vie ympäristön etäämmälle. Olen tehnyt väärin toimimalla oikein, ja lopulta se satuttaa lähelläni olevia. Ehkä olisi hyvä lähteä pois, eikä palata enää koskaan. Osa ajatuksistani nimittäin karkaa välillä hallinnasta, ja täydellinen ajatuksettomuus ratkaisisi sen.
Lähtemällä pääsisin pois
Olisin osa jotakin suurempaa
En voisi satuttaa, en kokea kipua,
pimeä sametti valtaisi minut
Mutta maailma on minulle oma ja rakas,
jäisin kaipaamaan
Olen täällä vielä kauan, se on minun tehtäväni
En kuitenkaan ole menossa minnekään, ainakaan vielä. Täällä oleminen on tuttua, ja osaa sen piirteistä rakastan. Laskeudun nyt portaat alas, ja alistun kaatumaan, nojaamaan toiseen. Kaipaan nyt niin sielua vierelleni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti