Ajatuksia aamun valossa, keskellä hämärää

Minä täällä, olen, en tiedä haluanko, kirjoitan vain jotakin itsestäni ja menneistä päivistä. Välillä on vaikeaa, välillä sujuu hyvin, usein haluaisin satuttaa itseäni vaikken koekaan satuttamista satuttamisena, haluan vain nähdä ihoni rikki ja verta mielellään myös, ei se ole niin väärää minua kohtaan kuin mitä väitetään. Olen huomannut, että oloni on joskus ikäänkuin "puolipsykoottinen", eli vaikea, epäselvä, lähes sekava mutta osin hallinnassa ja psykoositon. Minulla ei siis koskaan ole ollut psykoosioireita.

Olin pari viime päivää käymässä kesäreissulla Tampereella, se oli ihan mukavaa, enkä satuttanut minua yhtään, vaikka saksia kuljetinkin olkalaukkuni taskussa. Välillä olo silti vaikeutui, tuli epävarmaksi, minusta alkoi tuntua että oma oleminen onkin kuin kysymys vailla absoluuttista vastausta. Toisaalta on ihanaa tuntea näkevänsä todellisuus absoluuttisempana. Sillä niin minusta välillä todella tuntuu, kuin jokin paksu arkisten havaintojen ja stereotypioiden verho olisi hetken ajan raollaan ja näkisin kirkkaasti, kirkkaammin kuin valtaosa kaikista ihmisistä, vain hetken ajan. Enkä siis osaisi kuitenkaan nimetä valaistun hetkeni perusteella todellisen aitoa todellista, koska olen niin tottunut omaan, yleiseen hämärään, ja pieni, kirkas silmänräpäys häikäisee.

Yöllä näin unta, jossa itsetuhoisuuteni karkasi käsistäni, yritin satuttaa (=hakata päätäni seinään) vaikka ystäväni seisoivat vieressäni, ja lopulta yritin itsemurhaa. Uni oli hämmentävä. En osaa päättää, olisiko itsemurha oikea ratkaisu vaiko olisikko minun ehdottomasti jäätävä tänne vielä, ja jos kuolema aikaisin olisi velvollisuus minulle, noudattaisinko sitä ja toteuttaisinko jo kauan hiljaa mielessäni olleen ajatuksen vaiko en.

Minulla on niin ikävä kuntoutuskotiin, kaipaan ohjaajien läsnäoloa todella voimakkaasti. En vain ansaitse heitä, ja palaaminen on samalla sekä lämmin ja hyvä että hirveä ajatus, hirveä koska minä en kuulu kuntoutukseen, on väärin olla siellä koska muutun aina palatessani erilaiseksi. En tiedä onko muutos aito vaiko vain omaa hirveyttäni, mutta sen tiedän ettei se ole ainakaan täysin oikeutettu.

Minuun alkoi sattua taas, vähän, onneksi tänään tapaan lääkäriä, en siis "omaa" lääkäriäni, vaan osaston psykiatria poliklinikkakäynnin muodossa. On ihanaa saada tukea (vaikkakin ehkä väärin samalla), jaksan kai sitten paremmin maanantaihin.

Jos joku tämän koskaan lukee, pyydän, että lukija kirjoittaisi kommentin, toivon sitä. Kiitos.